Olli Sinivaara

Olli Sinivaaran klassisen kuulaassa runokokoelmassa puut ja niiden vihreys innostavat puhujaa, joka ihaillen todistaa valon ja vuodenaikojen leikkiä lehvästöissä. On lehtipuiden ja kukkien aika, lehtivihreän ja mahlan aika. Siinä romanttisessa hetkessä ajallinen jänne on yhtäkkiä mittava, oksillaan ikuisuuteen kurkottava. Ilmaus toistuu, sen esine ei. Sikäli puut kasvavat silmissä, että niihin kertyy jokainen katse ja tuokio, niihin voi tallettaa kunkin suvikerran. Tämä tuoksu olet sinä itse. Näihin runoihin tulee palata. Korkeiden oksistojen ylistys tekee menneisyydestä biologiaa ja tulevaisuudesta aistikuvia.

Sinivaaran kuudes runokokoelma on ylistystä, puhetta puista. Lumoutunut ja tarkka puhuja maalaa havaintonsa esiin väreinä ja muotoina, fyysisesti liikuttavina kuvina ja lämpönä. Kuin ihminen ja puu olisivat samaa henkeä, yhdessä ylös kurottavia raajoja. Sinivaara kirjoittaa rohkean hurmioituneesti, vilpittömästi. Puiden lisäksi kokoelma nostaa esiin lähimetsien merkityksen, luonnon itsepintaisen ja hauraan olemassaolon kanssamme ja meistä riippumatta. Puissa on myös kyse valosta ja lumesta, luonnon ja urbaanin rajapinnasta, siitä missä rajoja ei ole, on ainoastaan ”metsä ja polkujen aava, melkein kuin ennen ja aina”. Olli Sinivaara (s. 1980) on kotoisin Tampereelta ja asuu nykyisin Helsingissä. Kalevi Jäntti -palkitun Sinivaaran esikoiskokoelma Hiililiekki ilmestyi 2005 ja viimeisin teos Purkautuva satama 2018. Puut on hänen kuudes runokokoelmansa. Sinivaaran runoja on julkaistu monilla kielillä, ja hänen runojaan oli mukana Jenni Haukion toimittamassa antologiassa Katso pohjoista taivasta (Otava, 2017). Sinivaara on myös suomentanut ranskalaista filosofiaa ja runoutta, kuten René Girardin teoksen Väkivalta ja pyhä.

Olli Sinivaaran viides runokokoelma Purkautuva satama vie luonnon, historian ja ihmisen murtumakohtiin. Talvi vaihtuu kevääksi, nykypäivä menneeksi ja me toisiksi, kansat entisiksi. Värit, valo, kieli ja havainnot liikkuvat kaupungissa, luonnossa. Harmaan, turkoosin ja keltaisen esiinmarssi keinuttaa runojen puhujaa, pysäyttää katsomaan: ”Kevättalven keltavalkea - läikkyy toimistotalojen ikkunoissa - heijastukset - turkoosin vaahtotasankoja - auringon välkesiipiä - aaltojen pinnassa ja sisällä: linnunsiipiä ja enkelin. Koskaan en saa tietää - miten kaikki meni. Sinivaara tarkentaa lähelle, purkaa osiin ja yhdistää taas uudelleen. Runokuvien värikylläisyys ja lohdullinen vuodenkiertomainen vääjäämättömyys yhdistyvät alla hohkaavaan kylmään maan kamaraan: yhteiskuntamme purkauksiin, rajojen vetoon ja uusiin syntyihin.