Olli Soininen

Elän täysillä. Siitä syntyy värikäs tarina-aitta. Pelkät eläinlääkärijorinat pitkästyttäisivät minut nopeasti. Parkinsonin taudin kuvaukset tuoreella tavalla ovat aina haaste. Mielikuvitukseni on loputon ja sen hyödyntäminen ilman estoja on rajaton riemu. En pyrikään kirjallani yhtenäiseen linjaan, vaan toivon, että lukija saa juuri itselleen sopivan paistoksen. Kun kuitenkaan en pysty tekstejäni muuttamaan kaikille sopiviksi. Sen takaan, että lukija ei pääse liian helpolla. Sarkasmi ja musta huumori ovat vaikea tyylilaji, mutta en pelkää haasteita. Ennakkoluuloihin törmään jatkuvasti. Jo kirjan kannet kertovat, ettei parkkis ole aina välttämättä heikko nahjus. On minulla huonot hetkeni, sen verran on räntää tullut naamaani viimeisen puolen vuoden aikana. Hypomania oli keinoni selvitä, kunnes oivalsin uuden tavan jäsentää maailmani.

Runot ja muukin kirjoittaminen on minulle rankkaa terapiaa: sattuu, kun kirjoitan, mutta sattuisi vielä enemmän, jos en sanoja vangitsisi. Olen etäännyttänyt kärsimykseni aiheet, joten uskon niiden olevan sangen laajakirjoisia. Ja minusta terapia on tehonnut hyvin: ei niin, että olisin kärsinyt vähemmän, vaan että olen kaikesta huolimatta sarkasmiin taipuvainen myönteinen mies. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä kunnaneläinlääkärin virasta. En juo viinaa, vaan minulle riittää luovuuden lähteeksi Taysin terapiat. Nautin, kun näen sanojeni tehon. Etenkin ”tavallisten” miesten palaute on spontaania ja saa minut jatkamaan. Minulla on Vesilahden kirkonkylän raitilla ite-taide puisto, johon monet runot viittaavat. Olet tervetullut sinne. Toimin mielelläni oppaana.