Onni Häkkinen

Tien varrella on talovarjossa koivupuunPihalla - kukkivatkauniisti kullerot. Talon ovi on vähänraollaan ja lastenkenkäkin rappusillaliikettä ei näy. Lasten keinu odottaakatse tielle päin,kuin itkisi se suurtaikäväänsä. Tyhjänä katsoo talonikkuna tiellä kulkijaaeikö kukaan huomaatäälläkin oli ennen elämää.

Vanhan puun kyljessä, kummallakin puolella, näkyy syvälle jäänyt kirveen jälki - merkki. Kenen tekemä, sitä kukaan ei enää tiedä? Siihen oli pilkotettu polku ettei vain kukaan eksyisi. Polun päässä oli kaunis vieraanvarainen erämaan talo. Vaikka ajalliset polut ja merkit katoavat, iankaikkiset pysyvät paikoillaan. Ne johdattavat meidät oikeaan päämäärään, ikuiseen kotiin.

Päivien takaa nousevat muistot, ne kulkevat kuin harmaat ajatukset, Joskus päivä olikin niin surullinen, että se toi silmään ihan kyyneleen. Kun kuolema vei parhaan ystävän, kuin jäänyt olisi elämään yksinään. Ystäväni, tunnetko sinä sodan ajan, kuinka suuren ilon toikaa leivän pala.

VapauttaVapautta vaalimme Suomenitsenäisyyttä isänmaan,sen kerran saimme, sitä nytkaikki juhlitaan. Ei pröystäillen vaan kiitollisinhartain mielin,pyytäin siunausta korkeimmannöyrin sydämin. Että, riistäisi ei kukaan - poisvapautta Suomen,Vaan avaisi meille ainiaankauniin huomisen.

Katso erämaataKatso, luojan suuri mahtava erämaa on täynnä ihmeitäja kohtaa kulkijaa. Kun vain pysähdyt ja kiireen heidät, annat ajatusten juosta,silmäin levätä. Älä unohda - suota, ja vaaroja sen, se koti on lintujen,joutsenten. Muista eksymyksen vaara suurin, että kotiin palata voitajatuksin uusin.

Yö läheneeKun laskee mailleen aurinkohämärtyy ilta lakkaavat työnäänet kaikkialla. Hämärään häipyy kulkija tiellähiljenee tuuli vaiti ovat linnutoksillaan. Kun syvä pimeys peittää maansammuvat - valot ihmiset nukkuvatyö on tullut.

Niin aika muuttaa kasvojaan,sen huomaa kulkija matkallaan. Olihan tuossakin kaunis tupa,nyt lienee - saanut jo purkuluvan. Kun uupuu jalka hirren alta,painuu pää talolta mahtavalta. Tuuli vienyt on jo katolta päreet,ja verhotkin ulkona väreilee. Näkyä monta on niin surullista,ja elämä joskus niin ihmeellistä. Missä huojui ennen ikipuut,siellä laajat aukeat nyt avautuu. Missä kosket ennen kohisivat,siellä padot paikalla seisovat. Missä ennen kaunis pihamaa,siellä vesi on nyt valloillaan. Kuka korjasi kullat ja hopeat,kuka menetti kaiken rakkaimman. Mihin vienee ajan saatto,se onkohan juhlan jo aatto.