1920-luvun taitteessa suomalaiset oli väkivaltaisen sisällissodan jäljiltä jaettu voittajiin ja häviäjiin. Kansan eheyttämiseen toivottiin apua erityisesti tulevaisuuden polven kasvattajalta, kansakoululta. Sen tuli olla paikka, jossa ihmiset saattoivat kohdata toisensa poliittista ja aatteellisista erimielisyyksistä huolimatta. Ihanteen tielle tuli kuitenkin todellisuus, jossa toimijat kantoivat sisällään kaunaa, surua, katkeruutta ja epäluuloa. Näitä tunteita oli vaikea häivyttää kokonaan pois, koska koettu kriisi oli pakko jotenkin selittää, jotta yhteisöt saattoivat mennä eteenpäin. Eheytyksen ja vaikenemisen toiveista huolimatta sodasta toipuminen vaati selityksiä ja käsittelyä, kollektiivista tunteiden hallintaa - ja vastakkainasettelun ylläpitämistä. Kirjassa esitellään ja analysoidaan sitä, miten vuoden 1918 sisällissota ja sen herättämät tunteet konkretisoituivat paikallistasolla Helsingissä kansakoulunopettajien ja työväestön välisissä suhteissa. Tutkimuksen toimijoina on kaksi tunne-yhteisöä: helsinkiläiset kansakoulunopettajat ja Pitkänsillan pohjoispuolen kaupunginosien työväestö. Ryhmien vuorovaikutusta tarkastelemalla pohditaan, miten mentaaliseen rauhaan siirtymiseen liittyvä rauhankriisi vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Helsingissäilmeni, ja miksi edistyspuoluelaisten virkamiesten johtaman kouluhallituksen sodan jälkeen hahmottelema eheytyksen ihanne ei voinut toteutua kansakouluissa täysipainoisesti välittömästi kriisin jälkeen.