Ossi Nyman

Toivo on 46-vuotiaana valmis eläkkeelle. Työ bussinkuljettajana ei anna kuin laihan tilipussin. Maailma on mennyt suuntaan, johon hän itse ei halua mennä. Järkeä puhuu enää vain maahanmuuttokriittinen Voittopuolue. Kunnes elämä tuo varoittamatta hänelle Marjutin. Marjut istuu lähikaupan kassalla ja tuijottaa keski-iän kynnystä. Kassahenkilön satulatuolilla ei huvita ratsastaa auringonlaskuun. Ehkä salasuhde auttaisi? Eipä aikaakaan, kun Marjut uskaltaa unelmoida isoja. Faith on kotouttanut itse itsensä eikä kaipaa takaisin Namibiaan. Uskon voimalla työ suntiona sujuu leikiten. Mutta ihminen ei elä pelkästä hengestä. Kun Voittopuolue aikansa kosiskelee, ei maahanmuuttokriittinen maahanmuuttaja enää kuulosta vitsiltä.

Kertoja on julkaissut romaanin ja päätynyt hetkeksi kansakunnan tikunnokkaan. Lööpeissä hän on työtä pakoileva ideologinen työtön, ja joissakin aktivistipiireissä hän on sankari. Hän asuu puolisonsa kanssa, mutta on palavasti rakastunut toiseen naiseen. Edessä siintävät uusperhe ja perhe, vauvauinti ja salaojien kaivaminen omakotitalon pihaan. Onni. Ossi Nymanin kolmas romaani Häpeärauha on teos ristiriitaisista kompromisseista. Maskuliinisuuden ja rakastavan hoivan ajatukset eivät kaikilla lyö tuosta vaan kättä, runsas kirjailija-apuraha vääntää pari kysymysmerkkiä paskatyön periaattellisen välttämisen jaloon eetokseen. Perhearjen pyörittäjän pitää opetella salaojien kaivukin alkeista lähtien. Ossi Nymanin kieli tavoittaa täydellisesti nämä ristiriidat. Kertojan kieli on samaan aikaan lakoninen ja pälyilevä: peilaaminen ja vertailu muihin on milloin kateellista, milloin kaunaista, milloin voitonriemuista - silloin kun se ei ole noita kaikkia samaan aikaan. Häpeärauha kätkee arkensa alle pohjavirtauksia, viittauksia toisiin teoksiin ja kaikupohjaa kaikille, jotka ovat tai ovat joskus olleet ihmisiä.

Armeijassa tehdään miehiä, mutta kun Patriarkaatti-romaanin minäkertoja vapautuu asepalveluksesta, hän ei enää tiedä mikä hän on. Lämpimän lakonisella minäkertojalla on muutenkin vaikeuksia sukupuolen, erityisesti naisten kanssa. Vilpitöntä halua ymmärtää, rakastaa ja olla lähellä varjostaa maailman kammottava selittämättömyys ja eläimellisyys. Rakkaus, hyvä tahto ja aukoton järkeily eivät noin vain poista ympäriltämme maailmaa, joka on niin naisvihamielinen, etteivät siinä viihdy enää edes miehet. Elokuvien ja kertomusten tulkitseminen, ja lopulta oman elämän näkeminen tarinana, ovat yritys paeta ja löytää rauha, tarinat kun voi selittää haluamallaan tavalla. Ossi Nymanin toinen romaani on tarina tarinasta, jota joku tai jokin yrittää henkensä kaupalla kertoa itselleen.

Romaanin kertoja vaeltaa Turussa odottamassa Bruce Springsteenin konserttia, Tampereella työvoimakoulutuksessa ja Helsingissä kirjoittajakoulussa. Hän pitää kanapitsasta, tyttöystävästään, ja suosikkiartistinsa konsertista hän suorastaan ilahtuu. Työtä hän ei halua tehdä. Röyhkeys onkin kirja työstä. Romaanin lakoninen kerronta näyttää vaivihkaa kahmaloittain maailmasta, jossa työn tekeminen on ihmisarvon mitta. Missä ollaan, kun työ määrittää kaiken yhteiskunnassa, mutta sitä ei haluta tehdä, syystä tai syistä joita ei suoraan kerrota - ja jotka eivät välttämättä meille kuulu? Ossi Nymanin esikoisromaani on muun muassa loisteliasta peliä autofiktiolla. Ker-ronnan taiturillinen tasaisuus huipentuu sen kolmannessa osassa, jossa fiktion maailma (ja ehkä maailman fiktiivisyys) tuodaan mukaan itse eletyn rinnalle. Tämä romaani on vaellusta, jolla ei välttämättä aina ole suuntaa, mutta merkitystä, tunnetta ja arvoa sillä on.