Paula Hyvönen

Savonlinnalaissyntyisen kuvataiteen maisterin ja ortodoksisen teologian maisteriopiskelijan Ville Löppösen (s. 1980) kuvataiteen kieli nousee itäisen ikonitaiteen ja läntisen kirkkotaiteen traditioista sekä nykymaalauksen ja nykysarjakuvan kuvastosta ja kuvankerronnasta. Hänen kuvastonsa käsittelee kärsimyksen eheyttävää luonnetta, ihmisen kilvoittelua ja kamppailua itsessään ja ristiriidoissaan. Ville Löppönen ajattelee taiteensa teologisena nykytaiteena, kontemplatiivisena rukouksen tilana maalaamisessa, maalaamisen osana hengellistä kasvua. Taiteilijan kirjallinen teos kuvastaa tekijän perehtyneisyyttä ortodoksisten isien askeettiseen teologiaan. Hänen teoksensa hengittää kuvien lisäksi pyhien isien ajatonta ilmestyksen kokemusta. Löppönen kirjoittaa teoksessaan ennen muuta taiteilijana ja hän paikallistaa taiteensa osaksi nykymaalausta, kristillistä identiteettiä ja ihmiskuvaa sekä kilvoituselämää vertautumalla roomalaiskatolisen maalauksen teologian ja ortodoksisen ikoniteologian ajatuksiin kuvasta. Hänen tarkoituksenaan on löytää maalaaminen osana pyhityselämää ja kasvuna teosikseen. Maalaaminen paikkana rukoukselle, läsnäololle, kohtaamiselle ja theorialle.

Martti Airio keräsi 1920-luvulta lähtien merkittävän kokoelman suomalaista vuosisadan alun taidetta. Keskeisiä kokoelmassa ovat Septem-ryhmän ja Marraskuun ryhmän taiteilijat: Airiota miellyttivät etenkin Magnus Enckell, A. W. Finch ja Alvar Cawen. Taiteen lisäksi Airio keräili antiikkia ja itämaisia mattoja, joilla hän sisusti aistikkaan kotinsa Helsingin keskustassa. Airio oli suomen kielen opettaja ja herrasmies, joka harrasti tennistä ja piti hyvästä ruoasta. Taidepiireissä hänet tunnettiin taiteen ja antiikin asiantuntijana ja galleristien ystävänä. Taide on minun matkani esittelee kattavasti Martti Airion taide- ja antiikkikokoelman, joka on nykyään esillä Mikkelin taidemuseossa. Kirja piirtää myös kuvan Airiosta henkilönä ja keräilijänä sekä kertoo keräilyn filosofiasta, psykologiasta ja kulttuurihistoriasta.