Petteri Hakkarainen

Eroottinen, suorastaan rietas kirja on myös kujeileva vapautus lapsuuden pakkosyötettyjen satujen epäjohdonmukaisista opetuksista - teemalla pelastakaa aikuiset. Mukana toikkaroivat Lumikki ja kääpiöt, kolme pientä porsasta, Punahilkka, Tuhkimo, Ruusunen ja prinssiksi muuttuva sammakko. Pahuus ja ilkeys eivät ole tarinoista välttämättä poistuneet, mutta ne ovat kummasti kiertyneet serpentiiniksi. Petteri Hakkaraisen kielellinen ilotulitus ammentaa jopa piinaavalta hölmöydeltä kalskahtavista alkuperäisteksteistä uusin sanoin, uusin aattein, vanhaa viekkaasti toistaen. Nyt annetaan mielikuvituksen lentää paikoitellen hävyttömästi, punaa poskille nostattaen. Tekstejä tukevat kuvataiteilija Heidi Huovisen 15 piirrosta, jotka jättävät arvailuille juuri riittävästi varaa. Kurkista sisään jos uskallat - täysi-ikäisenä päätät itse!

Jussi Kääpä on liki 40-vuotias psykiatri, joka vaipuu epäonnistuneen avioliittonsa jälkeen syvään masennukseen. Saadakseen selville, miksi naissuhteet epäonnistuvat, Kääpä päättää ryhtyä omaksi potilaakseen ja alkaa tehdä itsestään psykoanalyysiä. Hoitosuhde alkaa traumaattisten lapsuusmuistojen ja ahdasmielisen kasvuympäristön purkamisella. Naiivi ja kömpelö ihmismielen liikkeiden ammattilainen herättää lukijan sympatian. Lapsesta asti Kääpä on rakastanut Annikkia ja uskonut naapurinpojan Sakarin kanssa tehdyn verivalan velvoitukseen. Häntä saa kohdella todella huonosti - ja niin Sakari kohteleekin - ja silti Kääpä jaksaa uskoa ikuiseen ystävyyteen. Kirjan teksti on nautittavaa verbaalista sanailua, ja tarkkaan piirretyt henkilöhahmot voisivat harhoineen olla todellisia. Kirjan loppuratkaisu on omalla nurinkurisella tavallaan onnellinen. Petteri Hakkarainen on kirjoittanut ennen Psykiatri Käävän vaimoharhoja teoksen Väinämöinen, vanhana syntynyt (2004), jossa Kalevala kääntyi humoristiseksi nykykieliseksi tarinakokoelmaksi. Uudessa kirjassaan Hakkarainen jatkaa tarinaperinnettä, joka tuo mieleen surullisen hahmon ritarin Don Quijoten.

Aiemmin mm. pakinoitsijana kunnostautunut Petteri Hakkarainen (s. 1967) on tehnyt miehen työn: hän on lukenut Kalevalan syvääkin syvemmältä ja kirjoittanut sen huikaisevat tarinat nykykieliseksi, humoristiseksi ja mukaansa tempaavaksi kokonaisuudeksi. Heksametripoljenta on vaihtunut sujuvaksi proosakerronnaksi, jonka intensiteetti ei katoa hetkeksikään. Alkuperäisen Kalevalan kauniit runot eivät monellekaan aukene ensi lukemalla, kaikille eivät vielä toisellakaan. Ja vaikka kansalliseepos sykähdyttäisi sellaisenaankin, tuo Väinämöinen, vanhana syntynyt sen seikkailuihin uudenlaista ulottuvuutta. Moneen tarinaan sisältyy tiukallakin analysoinnilla vaikeasti havaittavaa huumoria, jonka Hakkarainen valloittavan avoimella tyylillään tuo teoksessaan esiin. Romaanin huumori ei millään tavalla häpäise alkuteosta, vaan tämä nauttii ilmiselvästi kirjailijan kunnioitusta. Teoksen ansioksi on katsottava myös se, että aiempaa useammat saavat mahdollisuuden oivaltaa millainen mehevien tarinoiden aarrearkku Kalevala oikeastaan onkaan.