Kokoelman niminovellin syrjäytynyt entinen iskelmänikkari tekee matkaa Helsingin laitamilla pyrkimättä ja päätymättä varsinaisesti minnekään. Tämä mustalla huumorilla ja tietyllä haikeudella ehkä jopa surumielisyydellä kerrottu minämuotoinen miniodysseia ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Huumori nousee esiin myös kokoelman muista novelleista, vaikka se ei olekaan itsetarkoituksellista. Kouvolan punkkarit puuhaavat comebackia, Jukkis törmää pulveripäissään Bubi Walleniukseen ja Tyyri kasaa 1800-luvun Lapissa Kalevala-tyyppistä eeposta. Ihmisellä on tapana jäsentää elämänsä ajanjaksoihin, jonkinlaisiin välitiloihin, jotka ovat leikattavissa irralleen, mutta ne ovat vain osatarinoita suuremmasta kertomuksesta. Petteri Paksuniemen virtuoosimainen virke tekee niistä kertomisen arvoisia.” Joskus tämä oli ollut jotakin aivan muuta ja joskus tämä on taas jotakin aivan muuta: kaupunkimaisia puistoalueita ja urbaaneja rantatoreja. Mutta juuri tietoisuus paikan ja tilan väliaikaisuudesta antoi sille merkitystä, ainutkertaisuutta; olin tämän välitilan näkijä ja kokija, aikalainen, joka katoaisi sen katoamisen myötä.”
