Risto Rinne

Mikä arvo laadunarvioinnilla on peruskoulun rehtoreiden ja opettajien mielestä? Miten opetuksen kenttäväki kokee uuden maailmanlaajuisesti levinneen arviointikulttuurin vaikuttavan jokapäiväiseen työhönsä ja koulun toimintaan? Entä onko uusi laadunvarmistus ja -arviointi todellisuutta vai retoriikkaa? Onko se koulun arjelle ja laadukkaille tuloksille hyväksi vai pahaksi, vai vaikuttaako se kouluun ollenkaan? Tässä teoksessa perusopetuksen laadunarviointia tarkastellaan rehtoreiden ja opettajien kokemana - arvioinnista kertovat näkemyksensä noin 600 rehtoria ja 1 500 opettajaa. Suomessa arvioinnin kysymykset saivat erityistä merkitystä, kun arviointi muuttui koulutuksen järjestäjille lakisääteiseksi vuonna 1999 ja kun suositus perusopetuksen laatukriteereistä julkistettiin keväällä 2009. Tämän myötä koulutusjärjestelmää ohjataankin perinteisten lainsäädännön ja talouden sekä koulutuksen tavoitteiden ja sisältöjen säätelyn rinnalla myös laadunarvioinnilla. Nyt käsillä oleva tutkimus tarjoaa asiantuntijatietoa perusopetuksen laadunarvioinnista niin opettajille, rehtoreille, päätöksentekijöille ja tutkijoille kuin yleisesti arvioinnista kiinnostuneille.

On sanottu, että myöhäismoderni yhteiskunta on kuin juokseva mosaiikkimainen verkosto, jossa pelkkä tapahtumien hallinnan tunteen saavuttaminen edellyttää aivan uusia ja kehittyneitä menetelmiä. Uusien keinojen keskiössä on arviointi, joka sekin jakautuu hämmentävän moniin suuntiin: puhutaan niin laadunvarmistuksesta, auditoinnista kuin akkreditoinnista ja sertifioinnista. Koulutuksen arvioinnilla on pitkät historialliset perinteet, vaikka siitä on aiemmin puhuttu milloin perään katsomisena tai seurantana, milloin arvosteluna tai tarkastuksina. Nykyaikaisesta koulutuksen kansallisesta ja ylikansallisesta hallinnasta tai politiikasta on mahdotonta puhua ilman kannanottoa arvioinnin rooliin. Tähän asti on puuttunut teos, joka tarkastelisi suomalaisen koulutuksen arviointia historiallisesti, yhteiskunnallisesti, poliittisesti sekä yhteydessä kansainvälisiin virtauksiin. Arvioida ja hallita täyttää tämän aukon sekä tutkimuksessa että koulutuksessa. Alan suomalaisten huippuasiantuntijoiden kirjoittama kirja avaa aivan uutta näkökulmaa arvioinnin moniin ulottuvuuksiin ja yhteyksiin, vaikutuksiin ja sivuvaikutuksiin. Se on tarkoitettu niin tutkijoille, poliitikoille, virkamiehille, opettajille, kuin korkeakouluopiskelijoillekin. Myös politiikasta, hallinnosta ja koulutuksesta kiinnostuneille maallikoille se avaa kokonaisvaltaisen, kriittisen ja analyyttisen käsityksen siitä, miten koulutuksen arviointi on muuttunut ja saavuttanut nykyisen asemansa.

Yliopiston porteilla on tutkimus massoittuvan korkeimman koulutuksen porteilla jonottavan ja sisäänpääsystään kilpailevan joukon sosiaaliseta taustasta, elämäntilanteesta, isältä ja sukupuolesta. Se kertoo siitä, mistä lähtökohdista mihnkin yliopistokoulutuksen reitteihin pyritään ja päästään Suomessa 2000-luvun alussa. Suomalaiseen yliopistoon hakautumista ja valikoitumista tarkastellaan erilaisten karsintajärjestelmien kautta.

Vuonna 2000 suomalainen peruskoulu oli ensimmäisen Pisa-tutkimuksen mukaan maailman paras. Kahden vuosikymmenen aikana tulokset ovat laskeneet tasaisesti. Viimeisimmässä, vuoden 2022 tutkimuksessa Suomi oli matematiikassa kahdeskymmenes, lukutaidossa neljästoista ja luonnontieteissä yhdeksäs. Mitä yläkoulussa tapahtuu? Teoksessa kysytään opettajilta luokkahuoneiden todellisuudesta. Siinä kerrotaan myös, miksi Pisan huipputuloksiin aikanaan yllettiin ja mitä pitäisi tehdä koulun elvyttämiseksi. Koulujen arkea hallitsee niin sanottu "armovitonen". Se kuvaa opettajien sinnittelyä kaiken aikaa vaikeammaksi käyvässä yläkoulun maailmassa yhä vaihtelevamman oppilasjoukon kanssa. ”Kaikki roolit, jotka opettajille on sysätty: poliisi, sosiaalityöntekijä, psykiatrinen sairaanhoitaja, vartija, vanhempi, supernanny jne. Kiusaamisten selvittely, tappeluiden ja ilkivallan selvittely, koulupudokkuuden hoito, mielenterveyskuntoutus. Koululle kaadetaan hoidettavaksi kaikki se, mihin perheissä ja yhteiskunnalla ei ole resurssia. Haloo!"

Kirjassa analysoidaan suomalaisen yliopiston muutoksia sadan vuoden ajalta. Aineistona ovat Helsingin ja Turun yliopistojen rehtorien avajaispuheet vuosilta 1920–2020. Ne kertovat yliopistojen muuttuvasta vallankäytöstä, yliopistodemokratiasta, tiede- ja korkeakoulupolitiikasta sekä yliopistojen suhteista valtioon, kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Puheiden luoma kokonaisuus kattaa historian aina akateemisesta korkeakouludoktriinista uuden julkishallinnan uusliberalistiseen doktriiniin. Valtion rahoituksesta riippuvaisten yliopistojen suhde ympäröivään yhteiskuntaan ja valtiovaltaan on aina ollut jännitteinen. Valtion ohjaus on asettunut enemmän tai vähemmän ristiriitaan yliopistojen tavoitteleman tieteen autonomian ihanteen kanssa. Rehtorit puolustavat eri aikoina yliopiston ja tieteen jakamattomiksi koettuja arvoja ja intevriteettiä suhteessa ulkoisiin paineisiin. Puolustustaistelua käydään yliopiston ja tieteen "puhdasta" ydintä, niiden henkeä, päämäärää ja moraalia uhkaavia vaaroja vastaan. Näitä uhkia olivat 1900-luvun alun ylioppilastulvat, sodan jälkeinen yhteiskunnan rakennemuutos, 1960- ja 70-luvun poliittiset aatteet ja valtiollinen byrokratia sekä 1990- ja 2000-luvun taitteen markkinavoimat, jotka ovat kääntäneet yliopistot palvele- maan ylikansallisia taloudellisia intressejä. Yliopiston ideat ja ihanteet eivät yllättäen ole radikaalisti muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Rehtorit muistuttavat kuulijoitaan samoista akateemisista ihanteista kuten tieteen vapaudesta, kriittisyydestä, totuudentavoittelusta, tutkimuksesta, opetuksesta ja sivistyksestä.

Ovatko kasvatus ja koulutus osa yhteiskuntaa säilyttävää ja valvovaa koneistoa vai tarjoavatko ne mahdollisuuden myös yhteiskunnan muuttamiseen? Tämä kasvatussosiologian perusteos pureutuu tutkimusalan perusteisiin, muutoksiin ja mahdollisuuksiin. Kirjassa tarkastellaan muun muassa koulutuksen historiallista muotoutumista, tietoa, opetussuunnitelmaa, koulun tehtäviä ja käytäntöjä, opettajan asemaa sekä koulutuspolitiikkaa. Teos on suunnattu kasvatus-, käyttäytymis- ja sosiaalitieteiden perusopintoihin sekä opettajankoulutukseen. Uudistetussa painoksessa on huomioitu uusimmat tutkimustulokset sekä ajankohtaiset yhteiskunnalliset ja koulutuspoliittiset haasteet. Ari Antikainen on kasvatussosiologian emeritusprofessori Itä-Suomen yliopistossa. Risto Rinne on koulutuspolitiikan ja vertailevan kansainvälisen koulutustutkimuksen emeritusprofessori. Hän on toiminut muun muassa Turun yliopiston kasvatustieteiden laitoksen johtajana sekä Elinikäisen oppimisen ja koulutuksen tutkimuskeskuksen (CELE) johtajana ja perustajana. Rinteeltä on ilmestynyt yli 450 kansallista ja kansainvälistä tutkimusjulkaisua. Leena Koski on sosiologian, erityisesti koulutuksen ja oppimisen sosiologian, emeritaprofessori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on toiminut pitkiä aikoja sosiologian laitoksen ja yhteiskuntatieteiden laitoksen johtotehtävissä ja julkaissut laajasti kasvatuksen ja koulutuksen kysymyksistä kotimaisissa ja kansainvälisissä julkaisuissa.

Tämä kasvatussosiologian peruskysymyksiin pureutuva teos on suunnattu kasvatus-, käyttäytymis- ja sosiaalitieteiden perusopintoihin sekä opettajankoulutukseen. Teoksessa eritellään kysymystä siitä, ovatko kasvatus ja koulutus osa yhteiskuntaa säilyttävää ja valvovaa koneistoa vai tarjoavatko ne mahdollisuuden myös yhteiskunnan muuttamiseen. Teoksessa keskustellaan tutkimusalan perusteista, muutoksista ja mahdollisuuksista sekä tarkastellaan mm. koulutuksen historiallista muotoutumista, tietoa, opetussuunnitelmaa, koulun tehtäviä ja käytäntöjä, opettajan asemaa sekä koulutuspolitiikkaa globalisoituvassa maailmassa. Kirjassa käsitellään myös alan uusinta tutkimusta sekä ajankohtaista yhteiskunnallista ja kasvatuksellista tilannetta. Aiemmin perusteellisesti uudistettuun painokseen on nyt lisätty päivityksiä muun muassa koulutuspolitiikan uusista haasteista.

Johdatus kasvatustieteisiin johdattaa lukijan kasvatusta, koulutusta, oppimista ja kasvua tutkivien tieteiden maailmaan. Kirjan tavoitteena on antaa välineet ymmärtää kasvatustieteellistä tutkimusta ja paikantaa sen asema tieteiden järjestelmässä. Teoksessa käsitellään laajasti suomalaisen kasvatustieteen rakennehistoriaa, kysynnän kasvua ja kasvatustieteen alan laajenemista. Teos sisältää myös klassikko-osaston, jossa esitellään sekä kansainväliset että kotimaiset kasvatustieteen historiaan pysyvästi jääneet tieteentekijät. Johdatus kasvatustieteisiin on 8., uudistettu painos WSOYpro:n aiemmin julkaisemasta samannimisestä teoksesta.

Yliopistot ovat muuttumassa perusteellisesti. Kun talous pohjautuu entistä vahvemmin tietoon ja osaamiseen, yliopistojen merkitys kasvaa. Tietotaloudessa yliopistoista halutaan hyötyä tehokkaammin ja niiltä edellytetään tuloksia, mikä näkyy uudessa yliopistopolitiikassa sekä yliopistojen hallinnossa, ohjauksessa ja valtasuhteissa. Yliopistoja johdetaan liikkeenjohdosta omaksuttujen managerialististen oppien ja jatkuvan arvioinnin politiikan mukaisesti. Miten yliopistoväki suhtautuu näihin yliopistopolitiikan viimeaikaisiin muutoksiin? Entä miten yliopistotyöntekijät kokevat managerialistisen hallintatavan vaikuttavan yliopistojen autonomiaan, akateemiseen vapauteen ja jokapäiväiseen työhön? Vaikuttavatko jatkuva arviointi ja lisääntyvä kontrolli yliopistotyön ehtoihin ja mielekkyyteen? Valta, uusi yliopistopolitiikka ja yliopistotyö Suomessa -teoksessa vastataan näihin kysymyksiin. Teoksessa tarkastellaan laajan kyselytutkimuksen tulosten pohjalta yliopiston eri työntekijäryhmien kokemuksia ja näkemyksiä tämän päivän yliopistosta. Tulokset kertovat vallankäytön etääntymisestä, luottamuspulasta, uskottavuuskriisistä, markkinariippuvuudesta sekä ristiriitaisiksi koetuista reformeista - mutta myös akateemisen työn kokemisesta merkitykselliseksi. Teos on suunnattu alan tutkijoille, yliopistotyöntekijöille, päätöksentekijöille ja kaikille yliopistopolitiikasta kiinnostuneille.