Roope Alftan

Mitä tapahtui, kun tuhannen miehen suomalaispataljoona laskeutui Kyprokselle valvomaan Vihreätä Linjaa vuonna 1964? Mitä tapahtui, kun sotilaskuri ja aloitteellisuus purkautuivat? Miksi minulla on päässä viiden sentin arpi? Jos en olisi silloin purkanut paineita kirjoittamalla, en kirjoittaisi nyt tätäkään. Miksi pelkäsin? Miksi olin yksin ja tein kaiken yksin? Yksinäisyys oli pelastukseni. Ilman sitä en olisi kirjoittanut, ja kirjoittaminen piti minut kasassa. Ilman arkistojen dokumentteja ja kylmää faktaa minua ei uskoisi kukaan. Muistelmani koostuvat kolmesta aineistosta: Sota-arkiston asiakirjoista, vuoden 1964 päiväkirjoista ja tuoreesta jälkiviisaudesta. Päiväkirjat kertovat minun totuuteni kronologisesti etenevänä prosessina. Sota-arkiston asiapaperit kertovat militaristisen järjestelmän totuudet. Rikokseni ovat vanhentuneet. Valhe ei vanhene. Viiden vuosikymmenen jälkeen minun pitää kertoa, miten tähän tulin ja mihin se johti. Siksi päätin kirjoittaa päiväkirjalleni jälkiviisaan rinnakkaistarinan, Sopeutumattoman sotilaan tarinan. Roope Alftan

Minusta ei tullut insinööriä, vaikka olin seitsemän kesää harjoittelijana ja täysiverisenä asentajana kehräämön laitosmiesporukassa. Elin kahdessa maailmassa. Liikuin sujuvasti suomenruotsalaisessa keskiluokassa ja suomenkielisessä työväenluokassa. Nämä puurot ja vellit eivät menneet minulta sekaisin. Kielellä ei ollut merkitystä, se oli puhumista varten. Puhuin suomea, kun seurustelin suomenkielisen tytön kanssa, ruotsia, jos tyttö oli ruotsinkielinen. Tärkeintä oli saada tyttö. Roope Alftanin henkilökohtainen romaani Itseäni etsimässä jatkuu siitä, mihin Toista luokkaa jäi. Ensimmäisessä osassa kirjailija hahmottaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan Tampereella. Tärkeitä ovat lennokkikerho, Finnlaysonin työtoverit, mm. Väpi Linna ja muut sotajermut, joilta nuori harjoittelija - unohtaen olevansa johtajan poika - imee vaikutteita, jotka tässä toisessa osassa nousevat esiin ylenpalttisena isänmaallisuutena, erityisesti varusmiespalveluksen aikana. Hän jopa puuhaa vastarintajoukkoja Suomen saaman nootin innoittamana ja osallistuu Näsijärven meriupseerien isänmaallisen yhdistyksen toimintaan, ilman omaa merisotakokemusta. Näkökulma laajenee opiskelun myötä Lontooseen ja Helsinkiin. Tampereella tärkeintä on Pyynikin pyörivä kesäteatteri. Vähitellen nuori kauppatieteen opiskelija löytää oman kutsumuksensa, runoilun ja kirjoittamisen. Se tuottaa yllättävää menestystä naismaailmassa, joka mairittelee itseään etsivää nuorta miestä, sillä kaikkein tärkeintähän on saada nainen.

Raadollisen rehellisiä runoja miehen elämänmatkalta, niin sodasta kuin rauhastakin, armeijasta, rauhanturvaamisesta, kodista kuin työstäkin, sekä rakkaudesta.

Kaupunkipihan ainoa puu kaadetaan autojen tieltä. Iida menettää keinupuunsa. Neuvokas eno taikoineen auttaa tyttöä uuden puun hankinnassa. Roope Alftan voitti tällä käsikirjoituksella Unicef-palkinnon Japanissa. Kuvittaja Katri Järvenpää opiskelee graafista suunnittelua.

Kirjailija Roope Alftanilta ilmestyy 12.6.2009 muistelmat nimeltä Toista luokkaa. Viidenkymmenenkahdeksan vaiheen kautta Alftan valottaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan niin Ruotsissa, Porissa kuin Tampereellakin. Omat kokemukset laajenevat yleisiksi yhdistymällä maamme historiaan, ja vähän myös maailmanhistoriaan. Sodat lyövät leimansa 1940-luvulla syntyneeseen sukupolveen, niin sotalapsikohtaloina kuin jälleenrakennusajan nousevan teollisuuden työväestöön ja heidän johtajiinsakin. Entinen luokkayhteiskunta säröilee, kun uudet aatteet ryhtyvät puhaltamaan läpi pinttyneimmänkin porvariston. Kirjailija sattuu syntymään ns. parempaan perheeseen, jossa vallitsevat sivistyneet tavat ja ruotsinkieli. Tampereen pienen ruotsinkielisen yhteisön vakiintuneet käytännöt sotkevat Ruotsista palanneet puolikieliset sotalapset, jotka sijoitetaan entiseen yläluokan eliittikouluun. Moni heistä palaakin takaisin ruotsalaisen perheensä luo, jonka lähettämät lahjat siirtyvät nopeasti ylempiluokkalaisten haltuun. Nuori Roope kuitenkin löytää ystävänsä lähinnä suomenkielisestä työväestöstä ja herättää monella tavalla kummastusta omassa elinpiirissään. Häntä yritetään niin lahjomalla kuin nuhtelemallakin ojentaa ja ohjata oman luokkansa ja asemansa mukaiseen käytökseen. Mutta Roopea ei kiinnosta ei koulu, eivät arvosanat, ei tuleva tekstiiliteollisuusjohtajan paikka. Häntä kiinnostavat vain lennokit. Ja hiukan myös viina, tupakka ja naiset - kuten muitakin ikätovereitaan. Lennokkiharrastus valtaa nuorukaisten mielen täydellisesti. Kilpailuja käydään stadilaisia vastaan ja kutsuja tulee myös ulkomaille. Roopen kielitaidosta on yllättävää hyötyä, kun pitää tilata erikoiskevyttä balsapuuta lennokkeja varten tai toimia tulkkina. Mutta edes lennokit eivät voi syrjäyttää todellista elämänkoetusta: ylioppilaskirjoituksia. Onneksi penkinpainajaisissa sentään saa suudella luokan toiseksi kauneinta tyttöä...