Sanna Karlström

Palkitun runoilijan kuulaat tekstit kulkevat tämän- ja tuonpuoleisen rajaa. Kuolema tulee lähelle uudelleen ja uudelleen. Elossa olemisesta kertoo hengityksen toistuva rituaali, ruumiin ihmeellinen hienomekaniikka, joka kantaa meitä. Jos paratiiseja on, voiko niitä olla muualla kuin tässä? kun avaan silmät, näen, kun suljen, näen/unta puutarhasta, joka on kuin tämä:/vain vähän irti maasta, välillä, mutta kuitenkin

Kirkkaan ilmaisun mestarin kuudennessa runokokoelmassa kuolleet ovat haava ja päättelemätön lanka. Äidin kuolema on piste, joka levittää säikeensä menneeseen ja tulevaan. Kuolema ei ole yksi tapahtuma vaan monta, se rakentaa kudoksen, jonka alkua ja loppua ei voi nähdä. Hajoaminen on väistämätöntä niin eläville kuin kuolleille, jotta jotain uutta voi syntyä. Käy niin kuin kiven, kun se kuluu kosketuksesta ajan aine muovautuu ja heitetään pois,kun sinut lennätetään universumien halkitoivon, että ne todellakin halkeavat.