Seija Miettinen

Mitä oli elämä ja lapsuus rajapitäjässä sodanjälkeisinä köyhyyden vuosina? Miten sen kokee sellainen, joka ei muusta tiedä? Lapsen voimattomuus aikuisten mielivallan, välinpitämättömyyden ja kiusaavien koulutovereiden keskellä. Pappilan tyttäreltä odotetaan enemmän kuin muilta, mutta selityksiä vaatimuksille ei anneta. Paljon järkyttävää ja traagista, mutta myös tahatonta huvittavuutta sekä aivan oikeaa hauskuutta näkee siinä Tiia, joka aikuisena poikansa kanssa kulkee ja muistelee vanhan pappilan miljöössä. Poika kokee seikkailuretken ja äiti suree pilattua järveä, lapsena kuollutta koulutoveriaan ja kaiken autioittamisen tarkoitusta.

Kaksikymppisiä opiskelijatyttöjä tiukasti vartioituna idyllisen varuskuntakaupungin sisäoppilaitoksessa. Yhteyksiä armeijaan oli muutenkin kuin natsoina päähineessä. Sairaalamaailman hierarkia oli ehdoton: lääkäri, hoitaja, potilas ja opiskelija. 1980-luvulla hoitotiede yritti muuttaa hierarkiaa nostamalla potilaan tärkeimmäksi. Laman aikana ykkössijalle pyrkivät talouspuolen pomot. Näistä tuiverruksista on selvitty, ja hierarkia on palannut lähtöruutuun. Joskus kuitenkin tuntuu, että se, joka on hitusen kavunnut ylöspäin, on oppilas. Menneen maailman opiskeluelämässä ilot ja surut elettiin yhdessä. Nyt koulutus ja oma elämä on erotettu toisistaan ja opiskelijan on selviydyttävä yksin opiskelun, nuoruuden ja itsenäistymisvaatimusten tuomien ongelmien kanssa. Sairaala- ja opiskelumaailman muutospaineita sekä omia opiskeluaikojaan muistelee tässä romaanissa kokenut lastenhoitotyönopettaja huomioiden samalla myös nykyisin alaa opiskelevien rohkeita kannanottoja "sisar hellä valkoisen" raskaalla opintiellä.