Seppo Porvali

Reservikapteeni Aarne Edward Juutilaisella, Sortavalassa vuonna 1904 syntyneellä miehellä, oli haaveenaan vain yksi ammatti: sotilas. Hän kävi seitsemän luokkaa Sortavalan lyseota, suoritti asevelvollisuutensa Viipurin Rykmentissä ja pääsi Kadettikouluun ensi yrittämällä. Raju ja toisaalta liian iloinen luonne aiheuttivat sen, että Juutilainen joutui kerta toisensa jälkeen putkaan ja erotettiin viimein koko koulusta. Juutilainen lähti Ranskan Muukalaislegioonaan, jossa palveli täydet viisi vuotta. Hänelle annettiin lempinimi Marokon Kauhu. Kotimaahan palattuaan Juutilainen pääsi palvelukseen ylimääräisesti palkattuna upseerina, kunnes hankaluuksien jälkeen erotettiin uudelleen. Tie Kadettikouluun oli lopullisesti katkaistu. Juutilainen hankki elantonsa sekatöissä ja ajatteli palaavansa Muukalaislegioonaan, kun talvisota syttyi. Reserviluutnantti Juutilainen määrättiin Jalkaväkirykmentti 34:n 6. komppanian päälliköksi. Talvisota oli sankaritarua alusta loppuun. Yksi talvisodan hengen luojista oli Juutilainen asettuessaan komppaniansa kanssa puolustukseen pienen jokipahasen varteen. Joen nimi oli Kollaa. Suomalaisten sotilaiden ansiosta Kollaa kesti, ja samalla koko Suomi. Jatkosodassa Juutilainen toimi jälleen komppanianpäällikkönä ja toisinaan pataljoonan komentajan viransijaisena. Hän osallistui myös Lapin sotaan ja kun se oli ohi, hän sai lähteä. Loistava sotilasura, joka oli alkanut Afrikan polttavassa helteessä, päättyi Lapin purevissa pakkasissa. Vaikka aseet olivat vaienneetrintaman molemmin puolin, Juutilaisen kohdalla alkoi toisenlainen sota. Hän taisteli rajua alkoholismia vastaan, kun maan alta nousseet käpykaartilaiset miehittivät työmaat ja järjestivät entiselle sotasankarille potkut toisensa jälkeen. Kamppailu oli vaikeaa, sillä vihollinen ei usein ollut silmin nähtävissä. Marokon Kauhu on vahva ja osin shokeeraava kertomus miehestä, jota Suomi tarvitsi hädän hetkellä, mutta jolle rauhan palattua käänsi selkänsä.

Tuomas Gerdt oli vain 17-vuotias lähtiessään vapaaehtoisena talvisodan aikana jalkaväen koulutuskeskukseen. Rintamalle hän ei ennättänyt, mutta jatkosotaan kylläkin. Kesällä 1942, jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkeen, eversti Armas Kempin johtama Jalkaväkirykmentti 7 ryhmittyi puolustukseen Karjalan kannaksella Ohdan lohkolle. Vastapäätä olivat vihollisen vahvasti aseistetut bunkkerit. Kolme päivää ankarien taistelujen jälkeen kenraaliluutnantti Harald Öhquist esitti taistelulähettinä toimineen Gerdtin palkitsemista Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristillä:"Ensimmäisenä miehenä syöksyi hän eteenpäin tuhoten konepistoolillaan ja käsikranaateilla kymmeniä vihollisia pyrkien aina pahimpaan ja ratkaisevimpaan paikkaan. Vihollisen erittäin ankarasta tulesta välittämättä kantoi hän kuolettavasti haavoittuneen kapteeni Tofferin suojaan jatkaen sitten taistelua reippaana ja rohkeana aina haavoittumiseensa saakka. Hänen esikuvansa vaikutti suuresti viimeisen vastaiskun onnistumiseen." Siiranmäen raskaissa torjuntataisteluissa vänrikiksi ylennetty Gerdt - ritari numero 95 - haavoittui jääkärijoukkueen johtajana jo kolmannen kerran. Tuomas Gerdt on viimeinen Mannerheim-ristin ritari.

Kun Kyösti Pietiläinen liittyi Ranskan muukalaislegioonaan, hänestä tuli Karl Peters. Korpraalit toivat hänelle uuden nimen paperilapulla, ja Pietiläisen piti opetella kirjoittamaan se. Käsiala kelpasi vasta usean yrityksen jälkeen. Oli vuosi 1972. Kyösti Pietiläinen oli 26-vuotias, ja vain vähän ennen sitä hän oli kadonnut perheeltään, joka asui Kotkan Sunilassa. Perhepiirissä ei osattu aavistaa, mihin Kyösti oli lähtenyt. Pietiläinen/Peters on pisimpään Ranskan Muukalaislegioonassa palvellut suomalainen, kaikkiaan 28 vuotta. Hän yleni ylikorpraalin arvoon, joka vastaa alikersantin ja kersantin välimuotoa. Peters taisteli monissa ankarissa paikoissa Afrikan polttavan taivaan alla. Hän viihtyi Legioonassa, josta muodostui hänelle kuin toinen koti. Peters on kirjoittanut useista seikkailuistaan, mutta ei aivan kaikkea. Teos Mahdoton tehtävä legioonalainen Peters kertoo Legioonan lähtemisestä jälleen Afrikkaan pelastamaan viittä paikallisten kapinallisten kaappaamaa ranskalaista. Peters on mukana, totta kai. Tilanteesta muodostui kirjaimellisesti mahdoton tehtävä, joka oli hurjempi ja vaarallisempi kuin yksikään Afrikassa suoritettu sitä ennen. Kyösti Pietiläinen kuoli 20. kesäkuuta 2017. Tämä teos, jonka tunnettu sotakirjailija Seppo Porvali viimeisteli, jäi hänen viimeisekseen. Omistamme kirjan Kyösti Pietiläisen muistolle.

Kyösti Pietiläinen alias caporal chef Karl Peters oli palvellut Ranskan muukalaislegioonassa yli 20 vuotta, kun Keski-Afrikan tasavallassa puhkesi kapina alkuvuodesta 1996. Maa on Ranskan entinen siirtomaa ja hallitus pyytää legioonaa apuun. Ilman kokeneita ammattisotilaita se tuskin selviäisi. Matkaan lähtee myös Karl Peters, joka ei suinkaan ole Afrikassa ja sen konflikteissa mukana ensimmäistä kertaa. Hänen taitonsa ovat ensiarvoisen tärkeitä kukistettaessa kapinallisia, jotka teurastavat ja raiskaavat viattomia ihmisiä. Terroristit ovat entistä paremmin aseistautuneita ja legioonalaiset joutuvat taisteluihin, joissa oma hengenlähtö on hiuskarvan varassa. Useita haavoittuu ja kaatuu, ja vain Petersin vankka kokemus pelastaa hänet aseveljineen tuholta. Vastapainoksi he joutuvat pakenemaan takaa-ajajia halki vuoriston ja polttavan kuuman aavikon. Kyösti Pietiläisen yhdessä kokeneen sotakirjailija Seppo Porvalin kanssa kirjoittama teos Peters legioonalainen, Aavikkosota pohjautuu Kyösti Pietiläinen omiin kokemuksiin Keski-Afrikan tasavallassa. Luoteja ei säästellä puolin eikä toisin, ja Peters on mukana elämänsä hurjimmissa taisteluissa.

Suomen Ilmailutarhan eli ilmavoimien voidaan katsoa syntyneenmaassamme 6. maaliskuuta 1918, jolloin luutnantti Kindberg lensiRuotsista kreivi Eric von Rosenin lahjoittaman koneen Vaasaan. Huutavasta kalustopulasta huolimatta 1920-luku oli lentäjille ja mekaanikoillevarsin romanttista aikaa. Elettiin kieltolain varjossa. Vesikoneidenharjoituslennot suuntautuivat yhä useammin etelään, Suomenlahdelle,missä aluevesirajan tuntumassa kellui useita virolaisia pirtulaivoja. Konelaskeutui aluksen viereen, lentäjät tekivät asianmukaisen ”tankkauksen”ja palasivat tukikohtaan mieli korkealla. Kerhojen suljetuissa tiloissa tehtiinkristillinen tasajako, eikä vapaa-ajan ongelmia ollut. Vaikka itse puolustusneuvoston puheenjohtaja, kenraali Mannerheimkantoi suurta huolta ilmavoimiemme kehityksestä, niin 12 vuoden ajantällä puolustushaaralla oli kuusi eri komentajaa, jotka olivat asiantuntemattomia,ilmavoimien ulkopuolelta nimettyjä upseereita. Heidän toimestaanSuomelle haalittiin ympäri Eurooppaa lukematon määrä jo valmiiksi vanhentuneitaja erityyppisiä koneita, joiden taistelukelpoisuus oli yhtä tyhjänkanssa. Hankintoihin sisältyi myös tietty määrä suoranaista korruptiota.

Kaukopartiomiehet olivat sotilaista kovimpia. Esimerkkinä voisi mainita ylikersantti Antti Vorhon partio Stalinin kanavalle. Suomalaiset joutuivat olemaan ilman täydennystä liki kuukauden vihollisen keskellä yrittäen selviytyä taistellen ja ruokaa etsien vähillä tarvikkeilla. Kotimaassa sissejä arvostettiin, ja vihollisten keskuudessa pelättiin. Kaukopartiot olivat vihollisen selustassa oman onnensa seppiä, venäläisten silmissä suoranaisia henkipattoja. Sisseistä luvattiin palkkio, elävänä tai kuolleena. Vangiksi saadusta sissistä palkkio tuli kaksinkertaisena. Komentopaikoilla miehille järjestettiin koulutusta. Usein se liittyi seuraavan retken suunnitteluun ja toteutukseen. Retken jälkeen odotti kuitenkin sauna viinapulloineen, sitten nukuttiin pois matkan rasitus ja lähdettiin palkintolomalle. Sotien jälkeen monen entisen kaukopartiomiehen oli poistuttava maasta. Mikko Pöllä lähti Venezuelaan myymään pyhäinkuvia, Olavi Alakulppi pakeni Yhdysvaltoihin ja kohosi siellä USA:n armeijan everstiluutnantiksi, ja Paavo Suorannan CIA halusi palkkalistoilleen. Ylipäällikkö palkitsi 19 sissiä omaa nimeään kantavalla kunniamerkillä - Mannerheim-ristillä.

Kun talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939, turkulainen koulupoika Mauno Koivisto oli vastikään täyttänyt 16 ikävuottaan. Koulujen keskeytettyä toimintansa hän liittyi monen ikätoverinsa tavoin vapaapalokuntaan. Pakkasta saattoi olla liki 40 astetta, mutta nuorukaisten kasvoilta virtasi hiki heidän raivatessaan hävityksen jälkiä ja sammuttaessaan venäläisten pommikoneitten aiheuttamia tulipaloja. Jatkosodan syttyminen vei Mauno Koiviston rintamalle; ensin vapaapalokuntalaisena ja sittemmin sotamiehenä. Helmikuussa 1944 hän siirtyi vapaaehtoisena legendaarisen Lauri Törnin kovamaineiseen komppaniaan, Koivistosta tuli pikakivääriampuja ja Törnin jääkäri. Ankarat taistelut seurasivat toistaan ja jatkuivat aina aselevon solmimiseen saakka. Koivisto ei ollut uskovainen, mutta uskonnollisuuteen taipuvainen. Koko sodan ajan hän kantoi repussaan Raamattua ja rukoili aina ennen hyökkäykseen lähtemistä. Tämä kirja kertoo Koiviston sotavuosista; ajasta, jolloin oli tapettava tai tultava tapetuksi ja jolloin Koivisto käytti kirjeissään kotiin vihollisesta nimitystä ryssä. Myöhemmin hänestä tuli Suomen Pankin pääjohtaja ja tasavaltamme yhdeksäs presidentti. Mauno Koivisto on ainoa presidenteistämme, jonka on puolustanut maatamme ase kädessä.

Daavid vs Goljat kertoo pienen Suomen taistelusta suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan, niin talvi- kuin jatkosodassa. Kirja on mahtava yhteenveto Suomen käymistä sodista 1939-1944. Se kuuluu jokaiseen suomalaiseen itsenäiseen kotiin. Suomen käymä talvisota Neuvostoliittoa vastaan oli kamppailu, jota koko maailma seurasi henkeään pidä-tellen. Käytännöllisesti katsoen maamme taisteli lähes paljain käsin ilman sanottavaa ulkopuolista apua. Silti pärjättiin. Vihollisen hyökkäysvaunuja tuhottiin suuria määriä pelkillä polttopulloilla tai työntämällä puurunko-ja telaketjujen väliin. Kokonaisia vihollisdivisioonia tuhottiin, ja sotasaaliilla täydennettiin melkoisesti omia, kovin vähäisiksi käyneitä varastoja. Yksi mies ampui suojeluskuntakiväärillään lähes pataljoonan verran puna-armeijan sotilaita. Kirjassa esitellään tunnettuja taistelupaikkoja, talvisodan sankareita, voimasuhteet ennen sotaa ja sen jälkeen, samoin aseistus, myös tappiot niin Neuvostoliiton kuin Suomen puolella. Teoksessa käsitellään myös ns. välirauha. Molotov kiristeli hampaitaan, hän olisi halunnut uuden sodan Suomea vastaan, mutta Hitler ei antanut suostumusta, koska suunnitteli jo itse hyökkäystä Neuvostoliittoon. Jatkosodassa otettiin takaisin talvisodassa menetetyt alueet. Samoin kuin talvisodan osiossa myös jatkosodassa esitellään kuuluisia taistelupaikkoja, tunnettuja sotilaita rivimiehistä kenraaleihin, esitellään voimasuhteet, jotka nyt olivat toista kuin talvisodassa, samoin aseistus kummallakin puolella ja aseveljeys saksalaisten kanssa.

Hävittäjä-ässä, kapteeni Olli Puhakka pudotti käymissään ilmataisteluissa kaksi venäläistä konetta ampumatta itse ainuttakaan laukausta, kaikkiaan hän ampui alas 42 viholliskonetta. Lentomestari Viljo Salminen maalautti pommikoneensa kylkeen Pataässän, joka tarkoittaa yleensä kuolemaa. ”Mutta ei minulle”, Salminen täsmensi. Majuri Eino Luukkanen johti laivuettaan ilmasta ja saavutti 56 ilmavoittoa. Sotien jälkeen hänet tuomittiin vankilaan vakoilusta vieraan vallan eli Ruotsin hyväksi. Pommituslentäjä, kapteeni Tauno Iisalo ei saanut naarmuakaan sota-aikana, mutta menehtyi lentoturmassa kohta rauhanteon jälkeen. Jokaisen heistä ylipäällikkö, Suomen Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim nimitti sota-aikana ritarikseen, kaksi heistä toistamiseen: ässien ässät, lentomestari Illu Juutilaisen ja kapteeni Hans Windin. Juutilaiselle ilmavoittoja kertyi 94 1/6 ja Windille 75. Prosentuaalisesti määrä on melkoinen, kun kaikista 191 ritarista toiskertaisiksi nimitettiin ainoastaan neljä henkilöä. Kaikkiaan Ilmavoimien valiotaistelijoista Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritareiksi nimitettiin 19 lentäjää. Luonnollisesti hävittäjä-ässät olivat pääosassa, heistä ritareiksi nimitettiin 11 lentäjää. Mutta myös muut huomioitiin: pommituslentäjille ristejä jaettiin viisi, tiedustelulentäjille kaksi ja merilentäjille yksi. Viimeksi mainittu oli kapteeni Birger Ek, joka vanhalla ja myös vanhentuneella venäläisellä sotasaaliskoneella upotti syvyyspommein useita vihollisen sukellusveneitä. Sotavuosina sankarikuoleman sai neljä ritarilentäjää. Nämä miehet olivat kirjaimellisesti Mannerheimin ässiä. Tämä kirja kertoo heistä; ei yksin mitä tapahtui sota-aikana, vaan myös sen jälkeen.

Kalle Päätalon sota alkoi lossimiehenä Romppasensalmella, mistä hän siirtyi pioneerikoulutukseen Korialle joulukuun 1939 lopulla. Jatkosodassa Kalle kuului kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon III Armeijakunnan Jalkaväkirykmentti 53:een, jonka komentajana toimi everstiluutnantti Jussi Turtola. Suomalaiset etenivät saksalaisten aseveljien rinnalla syvälle Vienan korpeen tavoitteena Louhi ja Muurmannin rata. Venäläiset pistivät kovan kovaa vastaan. Kohtalokkaassa vastahyökkäyksessä Kalle haavoittui vaikeasti jääden loppuiäkseen invalidiksi. Hän oli jo sotasairaalassa kuullessaan, että JR 53 oli joutunut mottiin. Jussi Turtola kaatui. Kalle toipui, ja määrättiin Siiranmäellä Karjalan kannaksella sijaitsevan vankileirin talousaliupseeriksi. Piikkilanka-aitauksen takana ei ollut venäläisiä sotavankeja, vaan suomalaisia sotilaskarkureita, murhamiehiä ja huijareita. Kirjailija Seppo Porvalin 32. teoksessa Kersantti Kalle Päätalo, menestyskirjailijan sota kerrotaan laajasti ja historian taustaa vasten niistä olosuhteista, joissa tuleva menestyskirjailija vietti sotavuotensa ja millaisissa tehtävissä. Vastataan myös kysymykseen: miksi Kalle joutui mukaan epätoivoiseen hyökkäykseen Vienan korvessa Kapustnajajoen varrella elokuussa 1941. Seppo Porvali oli Kalle Päätalon hyvä ystävä. Hän on aikaisemmin kirjoittanut teoksen Kalle Päätalo, Ison miehen savotta.

Kyösti Pietiläinen alias caporal chef Karl Peters oli palvellut Ranskan muukalaislegioonassa yli 20 vuotta, kun Keski-Afrikan tasavallassa puhkesi kapina alkuvuodesta 1996. Maa on Ranskan entinen siirtomaa ja hallitus pyytää legioonaa apuun. Ilman kokeneita ammattisotilaita se tuskin selviäisi. Matkaan lähtee myös Karl Peters, joka ei suinkaan ole Afrikassa ja sen konflikteissa mukana ensimmäistä kertaa. Hänen taitonsa ovat ensiarvoisen tärkeitä kukistettaessa kapinallisia, jotka teurastavat ja raiskaavat viattomia ihmisiä. Terroristit ovat entistä paremmin aseistautuneita ja legioonalaiset joutuvat taisteluihin, joissa oma hengenlähtö on hiuskarvan varassa. Useita haavoittuu ja kaatuu, ja vain Petersin vankka kokemus pelastaa hänet aseveljineen tuholta. Vastapainoksi he joutuvat pakenemaan takaa-ajajia halki vuoriston ja polttavan kuuman aavikon. Kyösti Pietiläisen yhdessä kokeneen sotakirjailija Seppo Porvalin kanssa kirjoittama teos Peters legioonalainen, Aavikkosota pohjautuu Kyösti Pietiläinen omiin kokemuksiin Keski-Afrikan tasavallassa. Luoteja ei säästellä puolin eikä toisin, ja Peters on mukana elämänsä hurjimmissa taisteluissa.

Ässät kertoo viiden hävittäjälentäjän ja Marskin ritarin tarinan. He taistelivat talvi- ja jatkosodassa ylivoimaista vihollista vastaan ja pudottivat yhteensä 311 vihollisen lentokonetta. Ässien ässä lentomestari Ilmari Juutilainen pudotti 94 venäläiskonetta. Hänet nimitettiin kahdesti Mannerheim-ristin ritariksi. Hänen veljensä, kapteeni Aarne Juutilainen, Marokon kauhu oli sotahistorian legenda. Kapteeni Hans Wind oli toinen ilmavoimiemme toiskertaisista eli kahdesti Mannerheim-ristillä palkituista lentäjistä. Sotien jälkeen pudotustilasto oli 75 alas ammuttua viholliskonetta. Majuri Eino Luukkanen oli pudotustilastolla sijalla kolme kaikkiaan 54 alas ammutulla viholliskoneella. Sotien jälkeen hän jatkoi puolustusvoimien palveluksessa, mutta joutui sittemmin isänmaan hylkäämäksi. Lentomestari Urho Lehtovaara: pudotustilastossa numerolla neljä. Ampui tulipalloiksi kaikkiaan 44 vihollisen hävittäjä- ja pommikonetta. Hän oli pieni kooltaan, mutta suuri teoiltaan. Lempinimi: Pikkujätti. Lentomestari Oiva Tuominen oli ilmavoimiemme ensimmäinen Mannerheim-ristillä palkittu lentäjä ja niinkin alhaisella numerolla kuin kuusi. Pudotti yhteensä 44 viholliskonetta. Lentäjien tarinat on kirjoittanut kokenut sotakirjailija Seppo Porvali.

Kalle Päätalon sota alkoi lossimiehenä Romppasensalmella, mistä hän siirtyi pioneerikoulutukseen Korialle joulukuun 1939 lopulla. Jatkosodassa Kalle kuului kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon III Armeijakunnan Jalkaväkirykmentti 53:een, jonka komentajana toimi everstiluutnantti Jussi Turtola. Suomalaiset etenivät saksalaisten aseveljien rinnalla syvälle Vienan korpeen tavoitteena Louhi ja Muurmannin rata. Venäläiset pistivät kovan kovaa vastaan. Kohtalokkaassa vastahyökkäyksessä Kalle haavoittui vaikeasti jääden loppuiäkseen invalidiksi. Hän oli jo sotasairaalassa kuullessaan, että JR 53 oli joutunut mottiin. Jussi Turtola kaatui. Kalle toipui, ja määrättiin Siiranmäellä Karjalan kannaksella sijaitsevan vankileirin talousaliupseeriksi. Piikkilanka-aitauksen takana ei ollut venäläisiä sotavankeja, vaan suomalaisia sotilaskarkureita, murhamiehiä ja huijareita. Kirjailija Seppo Porvalin 32. teoksessa Kersantti Kalle Päätalo, menestyskirjailijan sota kerrotaan laajasti ja historian taustaa vasten niistä olosuhteista, joissa tuleva menestyskirjailija vietti sotavuotensa ja millaisissa tehtävissä. Vastataan myös kysymykseen: miksi Kalle joutui mukaan epätoivoiseen hyökkäykseen Vienan korvessa Kapustnajajoen varrella elokuussa 1941. Seppo Porvali oli Kalle Päätalon hyvä ystävä. Hän on aikaisemmin kirjoittanut teoksen Kalle Päätalo, Ison miehen savotta.

Chile Parelone, Palkintona neljänneskilosta kultaa. Kolme lajia oli jo takana ja edessä enää syöksylasku, miehen omin laji. Lasku päätyi viidellä voltilla ja kahdella kierteellä 30 metriä alapuolella sijaitsevan rotkon pohjalle ja mies itse sairaalaan rahattomana. Hänen kuvansa komeilee seuraavan päivän lehden kannessa. Hän on Kalevi "Häkä" Häkkinen, vuorten valloittaja Hankasalmelta, mies, jolla on voimanostajan voimat, telinevoimistelijan notkeus, parhaiden murtomaahiihtäjien hapenottokyky, nuoralla tanssijan tasapaino, ralliautoilijan reaktiokyky, Kamikaze-lentäjän rohkeus ja ääretön intohimo laskemiseen. Kaikki sai alkunsa kotitalossa Hankasalmen Kovalanmäellä, kun poika 3-vuotiaana laski maakellarin katolta. Pitkään uraan mahtuu maailmanennätyksiä hiekalla, rinteissä ja auton katolla. Voittoja, olympiaedustuksia, loukkaantumisia, pettymyksiä ja kovaa työtä neljällä mantereella. Seppo Porvalin ja Tapio Anttilan teos Täyttä Häkää kertoo Häkkisen ponnistuksista huipulle, lapsuudesta, jossa osana olivat sota, kova työ, periksiantamattomuus, sekä siitä, miten kovalla innolla ja vielä kovemmalla tahdolla noustaan maailman huipulle. Tämä on elämänmittainen seikkailu, jossa luita katkeilee ja itseä ei säästellä.

Suomen käymä talvisota Neuvostoliittoa vastaan oli kamppailu, jota koko maailma seurasi henkeään pidätellen. Käytännöllisesti katsoen maamme taisteli lähes paljain käsin ilman sanottavaa ulkopuolista apua. Silti pärjättiin. Vihollisen hyökkäysvaunuja tuhottiin suuria määriä pelkillä polttopulloilla tai työntämällä puunrunkoja telaketjujen väliin. Kokonaisia vihollisdivisioonia tuhottiin, ja sotasaaliilla täydennettiin melkoisesti omia, kovin vähäisiksi käyneitä varastoja. Yksi mies ampui suojeluskuntakiväärillään lähes pataljoonan verran puna-armeijan sotilaita. Talvisodan sankariteot haluttiin palkita vastaperustetulla kunniamerkillä Mannerheim-ristillä. Pääesikunta lähetti 4. helmikuuta 1941 kaikille talvisodan komentajatehtävissä olleille kirjeen: "Mannerheim-risti on korkein ja arvokkain kunniamerkki, jolla Suomen puolustusvoimien sotilas sotilasarvostaan riippumatta voi tulla palkituksi. Tämän mukaisesti on esitys tämän ristin myöntämisestä tehtävä tarkasti ja perusteellisesti harkiten ja vain silloin, kun osoitettu urheus tai taistellen saavutetut tulokset tai sotatoimien johdossa osoitetut ansiot todella ovat siksi arvokkaat ja kiistattomat, että ne riittävät suuren ja erikoisen tunnustuksen antamiseen." Talvisodan sankareista tehtiin määräaikaan mennessä 497 nimitysesitystä. Jatkosota syttyi, talvisodan sankarit unohdettiin. Pelkistä talvisodan urotöistä ei yhdellekään esitetylle Marskin ristiä luovutettu. Ristejä alettiin jakaa vasta jatkosodassa. Syntyi kuitenkin legenda talvisodan ritareista, ritareista ilman ristiä. Tässä teoksessa on kaikki nimitysesitykset sellaisena kuin ne esitettiin talvisodan jälkeen.

Viljo Kuru oli arvostettu upseeri ja lentäjä, joka osallistui talvisotaan ja joka ylennettiin jatkosodassa kapteeniksi ja laivueen komentajaksi. Hän oli urhoollinen sotilas, joka koki monet taistelut sotien aikana. Ansioistaan hänelle myönnettiin Mannerheim-risti vuonna 1942. Mutta urhoollinen sotilas ja sankarilentäjä joutui perhe-elämässään kokemaan sellaisen syöksykierteen, joka sotatilanteessa olisi johtanut suoraan kuolemaan. Näistä tarinasta Seppo Porvali on kutonut jännittävän ja monipolvisen sotakirjan josta ei puutu sankaritekoja, kuolemankauhua eikä läheltä piti -tilanteita. Viljo Kuru joutuu sodassa uskomattomiin tilanteisiin, joista selviytyy neuvokkuutensa, sankaruutensa ja loistavan tilannesilmänsä ansiosta. Vaikka sota on ollut ankara paikka, voi koti joskus olla vieläkin kovempi taistelutanner. Mitä tapahtuu, kun sotasankarin elämässä alkaa syöksykierre, jonka seurauksia selvitetään Kouvolan käräjäoikeudessa? Kestääkö sankaruus ja miten - siitä kaikesta kertoo Seppo Porvalin sotakirja Syöksykierre.

Eversti Armas Kemppi (1893-1949) on yksi sotahistoriamme kiistellyimmistä henkilöistä. Hänen johtamansa 20. Prikaati menetti puolustukseensa määrätyn Viipurin 20. kesäkuuta 1944 yhden ainoan päivän sisällä. Ja kun syyllisiä etsittiin, Kemppi uhrattiin. Kemppi oli jääkäriupseeri, talvisotamme peloton ja rohkea komentaja, jota alaiset ihailivat. Heidän joukossaan reserviluutnantti, runoilija Yrjö Jylhä, joka ikuisti Taipaleen sankaritarinat kuolemattomaan runoteokseensa Kiirastuli. Jatkosodassa Kempin johtama JR 7 - Tyrjän rykmentti - eteni kärkijoukkona raivaten kaikki esteet tieltään. Hänelle esitettiin jopa Mannerheim-ristiäArmas Kemppi oli miestensä kunnioittama, mutta esimiesten kanssa syntyi ristiriitoja. Hänet määrättiin Helsinkiin Kotijoukkojen Esikuntaan koulutustarkastajaksi, kunnes Kemppi sai jälleen oman rykmentin, jonka ympärille keväällä 1944 muodostettiin 20. Prikaati. Ylipäällikkö piti Viipurin menetystä "sotahistoriallisena skandaalina". Kemppi ja II Pataljoonan komentaja majuri Kurt Bäckman tuomittiin, mutta oliko syy heidän? Yrjö Jäntti olisi halunnut Kempin julkaisevan muistelmansa heti sotien jälkeen, mutta Kemppi kieltäytyi. Vasta nyt, kun Kempin kuolemasta on kulunut yli 60 vuotta, kokenut sotakirjailija Seppo Porvali valottaa 27. teoksessaan Armas Kempin elämää muodossa, jota ei ennen ole kirjoitettu.

Tony Halme ripustaa punaiset nyrkkeilyhanskansa naulaan, mutta kongi ei ole vielä kumahtanut. Viikinki lähtee eduskuntavaaliehdokkaaksi, jota kaikki valtaapitävät eivät katso hyvällä. Naruja viritellään polun poikki, mutta raskaan sarjan mestari tanssii kuin perhonen niiden yli ja iskee kuin ampiainen. Tuloksena on tyrmäävä vaalivoitto, Suomen kansa on jälleen äänestänyt väärin. Iso mies astelee eduskuntatalon portaat ylös kansan valtakirja taskussaan, mutta jo ennen sitä syntyy ensimmäinen poliittinen skandaali. Mitä Tony Halme oikeasti sanoi presidentti Tarja Halosesta ja miksi? Minkä tähden kansanedustajat haluavat matkustaa Lappiin ja miksi Arkadianmäen vessoissa on ranskalaista vessapaperia? Halme pitää historiaan jäävän esikoispuheensa senaattoreille mutta pettyy kollegoihinsa, jotka aamulla lupaavat tukensa ja illalla kääntävät selkänsä. Turhautunut taistelija yrittää parantaa edes naisten, lasten ja sotaveteraanien asemaa. Tony Halme nousee siksi vielä kerran kohtalokkaasti kehään, jonka seurauksena jättiläinen vaipuu koomaan. Siellä hän näkee taivaan ja helvetin taistelun, joka jatkuu aina hänen elämänsä traagiseen päätökseen asti. Testamentti on jatkoa Tony Halmeen menestysteoksille Jumala armahtaa - minä en sekä Tuomiopäivä. Keskeneräiseksi jääneen elämäkertatrilogian on saattanut loppuun kirjailija Seppo Porvali.

Kapteeni Hans "Hasse" Wind oli yksi maamme tunnetuimmista sodan ajan hävittäjälentäjistä, jollei peräti tunnetuin. Hän oli 75 ilmavoiton mies ja hänet nimitettiin ansioistaan kaksinkertaiseksi Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. Hassen sota ilmassa kesti kolme vuotta. Se päättyi vakavaan haavoittumiseen 26. kesäkuuta 1944. Kotka oli tuolloin lentänyt hävittäjäkoneen ohjaimissa viimeisen lentonsa. Mutta henkilökohtaisella, paljon syvemmällä tasolla sota ei ollut lähelläkään loppua. Se kesti kirjaimellisesti heinäkuulle 1995, jolloin kotka kohosi viimeisen kerran siivilleen. Seppo Porvalin yhdessä Anja Windin kanssa työstämä kirja valottaa Hans Windia kadettikoulun käyneenä upseerina ja herrasmiehenä, nuorena huimapäänä, joka ryntäsi päin vihollista välittämättä tippaakaan omasta turvallisuudestaan, mutta ennen kaikkea ihmisenä. Miehenä sankaritekojen ja toiskertaisen ritariuden takana. Sankaruudesta elämä lähetti kalliin laskun. Sitä Hans Wind joutui maksamaan kuolemaansa saakka. Anja Wind on Hans Windin vanhin tytär. Hasse jätti kaiken jäämistönsä lapsilleen. Tähän materiaaliin nyt taskukirjana saatavissa oleva elämäkerta Hans Wind - Viimeinen kotka perustuu.

Kapteeni Hans Hasse Wind oli legendaarinen hävittäjälentäjä, 75 ilmavoiton mies ja hänet nimitettiin ansioistaan kaksinkertaiseksi Mannerheim-ristin ritariksi. Sota ilmassa kesti kolme vuotta, se päättyi vakavaan haavoittumiseen, mutta henkilökohtaisella tasolla sota ei loppunut. Sankaruudesta elämä lähetti kalliin laskun, kunnes kotka kohosi vuonna 1995 viimeisen kerran siivilleen. Seppo Porvalin, yhdessä Hans Windin vanhimman tyttären Anja Windin kanssa työstämä kirja valottaa Hans Windin elämää nuorena huimapäänä, mutta ennen kaikkea ihmisenä..