Silja Rantanen

Juhani Harrin näyttelyn yhteydessä julkaistu kirja, jonka artikkelien kirjoittajina ovat Silja Rantanen, Elina Räsänen ja Timo Heino. Esipuhe museonjohtaja Päivi Loimaala. Elämäkerta näyttelyamanuenssi Saara Heikinheimo. Tekstit suomeksi ja englanniksi. Runsaasti kuvitettu. Juhani Harri (1939-2003) oli suomalaisen esinetaiteen uranuurtaja. Hänen keskeinen pyrkimyksensä oli ajan ja sen katoavan luonteen ikuistaminen. Teoksille on luonteenomaista salaperäinen ja tunnevoimainen kerronta. Juhani Harrin taide kehittyi 1960-luvun alussa väri- ja materiaalikokeilujen kautta kohti esinekoosteita. Reliefimäiset teokset saivat vaikutteita informalismista, joka korosti maalauksen materiaalista luonnetta. Hienovireiset asetelmansa hän sijoitti seinälle ripustettaviin laatikoihin, "bokseihin", joista ensimmäinen on Papin päiväkirja (1963). Teoksissa näkyy henkinen sukulaisuus erityisesti amerikkalaisen Joseph Cornellin ja ranskalaissyntyisen Armanin taiteen kanssa. Innoittajia olivat myös Pohjanmaalla yleiset pulloihin tai laatikoihin tehdyt miniatyyrilaivat. Niiden kautta Harri ymmärsi, että esine voi itsessään olla merkityksellinen, eikä vain siitä tehty kuva. Esineet sommitelmiin löytyivät sattumanvaraisesti. Juhani Harri ei etsinyt, hän löysi. Esinekoosteiden koko kasvoi 1970-luvulle tultaessa. Ilmaisu selkiytyi ja keskiössä oli yhä useammin suurempi yksittäinen elementti monen sijasta. Ajan uusrealistinen henki toi teoksiin ankaruutta. Harri ystävystyi amerikkalaisen Edward Kienholzin kanssa, jonka teosten kantaaottavuus saattoi osaltaan vaikuttaa muutokseen.

Silja Rantanen (s. 1955), maalaustaiteen ominta olemusta syvällisesti ja pitkäjänteisesti pohtinut sekä sitä myös sanallistanut taiteilija, kirjoittaa taiteen lähihistorian kiehtovaksi seikkailuksi näkemiseen – asiantuntevasti ja ilman taidepuheessa usein ilmenevää käsitteellistä tyhjäkäyntiä. Tällainen taideteosten visuaalisiin havaintoihin perustuva taidekirjoittaminen on nykyään jo poikkeuksellista. Kirja on nykyajassa jopa harvinainen, perinteinen taidekirja: näemme kuvia, joiden tausta ja ominaisuudet avautuvat niiden yhteyteen kirjoitetussa tekstissä. Opimme katsomaan, näkemään ja ajattelemaan kuvataidetta. Rantanen on muokannut Kuvataideakatemian maalaustaiteen professorina pitämiensä luentojen ajatukset ryöppyävän innostaviksi teksteiksi, jotka on tarkoitettu esitettäviksi teoskuvien yhteydessä. Saamme lukea havaintoja kuvista ja tekstissä annetaan tarpeellisessa määrin niitä tukevia taustatietoja taiteilijasta ja hänen kulttuuripiiristään, näin syntyy merkityksiä. Esseet tuovat esiin ennen kaikkea sen, millä tavoin kollega, toinen taiteilija, teoksia ja niiden merkityksiä katsoo. Rantanen muistuttaa, että maalaukset eivät ole vain aihettaan, vaan että niiden kuvarakenne, sommittelun ratkaisut tai kulloinkin käytetty tekniikka ovat jo itsessään kuvataiteellista merkitystä luova seikka. Taiteen lähihistorian tuntemusta ei tällä hetkellä kovin paljon näyttelyin tai julkaisuin tueta. Mutta ilman kuvataiteen modernin ja jälkimodernin tilanteiden tuntemusta ei täysin voida ymmärtää tämänhetkistäkään taidetta muotoineen. Näissä moderneja taiteilijoita esittelevissä Rantasen teksteissä viittaukset myös nykytaiteeseen nousevat esiin vähän väliä. Yleistajuistamalla taiteen lähihistoriaa kirja yleistajuistaa myös tämänhetkistä taiteen kenttää ja luo elävämpää suhdetta taiteeseen, rohkaisten lukijoita myös katsomaan ja olemaan omaa mieltä taiteesta. Kirjoituksissa käsiteltyjä taiteilijoita ja suuntauksia: Wassily Kandinsky, Paul Klee, Francis Picabia, Georgia O'Keeffe, Ljubov Popova, Tove Jansson, Maija Isola, Ahti Lavonen, Öyvind Fahlström, Underground, Marie-Louise Ekman

Silja Rantanen's doctoral thesis is the first purely theoretical dissertation undertaken at the doctoral programme of the Academy of Fine Arts at the University of Arts Helsinki. Instead of her significant body of work, Rantanen broadly analyses the works of other contemporary artists and forges connections between compositional patternings of modern and contemporary artworks. Rantanen's groundbreaking research work opens up a multifaceted perspective on the meaning of composition in contemporary art. Rantanen's starting point in her study is the observation that the form of works has received negligible attention in art research for years and the significance of artistic composition is currently even being denied by stating that conceptual artworks have no formal language. As Rantanen persuasively demonstrates, the formalist theory created at the beginning of the 20th century has been found to be outmoded, but a new and more modern conception of the meaning of form in art has not grown out of this former critique. Rantanen in her study starts from the premise that the genres of contemporary art or compositional forms are still based on formal solutions even when they are said to be formless.