Sirpa Kyyrönen

Palkitun runoilijan viidennessä kokoelmassa vuodenkierto on sijoiltaan eikä uni armahda valvojaa. Talvipesään sataa, toukka kuivuu seinään paahteisella parvekkeella, Helsingissä alkaa päättymätön lumisade. Tunnollinen uneton höristää korviaan ja jatkaa ongelmanratkaisua. Taiturimainen kieli kulkee rekistereiden lomassa ja pitää lukijan varpaillaan. "Ikkunan takana lumihiutaleet tanssivat tuhkaoliot surviaissääsket / Makaamme valveilla ja etsimme uutta vuodenaikaa"

Palkitun runoilijan neljäs kokoelma kirjoittaa uusiksi halun ja lisääntymisen mytologiaa. Ajatuksia herättävä runoteos tarkastelee äitimyyttejä; sukeltaa alkuveteen ja elämän nesteisiin, pöyhii emolinnun höyheniä. Teos tutkii tieteenhistoriassa muuttuneita käsityksiä naisen anatomiasta ja luonnostelee muodonmuutoksen mahdollisuutta. Runot sykkivät verevää mytobiologiaa, säkeiden välissä kuplii vapauttava nauru. Se kävelee meren, se kävelee/ metsän, se kävelee vaeltavan dyynin paitansa alle/ Se kävelee rantaan ja kasautuu sinne/ Siellä me lojumme/ simpukankuoret, leväperuukit, muovinraadot, jokin linnun kallo/ painaa kohdunsuuta ja nousee laulu, polttava virsi,/ upottava virsi, mutapohjainen.