Tarja Kristola

Karrin ja Kimin kodin ja heidän parhaan ystävänsä Jyrin kodin välissä on autiotalo. Jyri väittää, että joskus talon ikkunoissa häilähtää valo. Talo pitäisi tutkia, mutta pojat eivät ole päässeet sinne sisään. Ville ja Matsi ovat löytäneet joen toisella puolella olevasta hylätystä perunajauhotehtaasta avoimen ikkunan. Nyt he rakentavat sinne päämajaansa. Ja onhan vielä naapurina Nestori. Vanha mies, joka muuttui Tessu-koiransa katoamisen jälkeen entistäkin häijymmäksi. Poikien ja Nestorin välillä on jatkuva sotatila. Poikien intoa hillitsee vain se, että kerrotaan Nestorilla olevan aina ladattu haulikko sängyllään. Eräänä päivänä Jyri löytää kahden euron kolikon autiotalon edestä. Ja perunajauhotehtaassa käydään öisin, sinne tuodaan autolla tavaraa. Kimi näkee Jalan autiotalon ovenraossa. Asiat on nyt todella selvitettävä! Tästä lähtevät tapahtumat vyörymään eteenpäin. Asiat mutkistuvat - eivätkä vähiten Leilan, Heidin ja kolmannen tytön, jolla ei kai nimeä olekaan, vuoksi. Ja lopulta siinä tarvitaan jo poliisia ja palokuntaakin apuun... Tarja Kristolan Karri, Jyri ja minä on noin 8-12-vuotiaille suunnattu kertomus kolmen kaveruksen kesästä. Mutta kyllä tapahtumat pitävät vanhemmankin lukijan tiukasti otteessaan.

”Salaisuudet?” on kertomus Sarista ja Jukasta, heidän lapsistaan ja lottovoitosta. Ja Sarin äidin, Iiriksen, salaisuudesta. Mitä tehdä, kun kaikki arkiset haaveet, upeat omakotitalot, hienot kaupunkiasunnot, tulevat mahdollisiksi? Töissäkään ei tarvitsisi käydä - mutta kun töissä viihtyy, ikkunasta näkyvien hopeapajujenkin katseleminen kuuluu työn kuvaan. Miten elää kuin ennen, kun kenellekään ei saa kertoa, muutoin ympärille ilmestyisi avuntarvitsijoita ja kerjääjiä? Tuntuu kuin lottovoittajana kävelisi kivisellä metsäpolulla - koko ajan on katsottava jalkoihinsa, ettei loukkaisi itseään kiviin. Se on Sarin salaisuus, jota ei saa paljastaa. Ja silti hän jakaa tuntemattomana rahojaan niitä tarvitseville. Iiris käy läpi elämäänsä lapsuutensa maisemissa. Paul, miehensä, palaa Pariisista. Ja vanha rakkaus, Ari, on myös maisemissa. Iiriksenkin salaisuus kypsyy paljastettavaksi. Pääsiäisaterialla kaikki kohtaavat. Mutta onko mikään enää silloin kenellekään salaisuus?

En kirjoita kovin syvältäkäsivarresta vähän matkaanahan sisältä hihasta. Kuitenkinettei tämä matkalla läikyettä saisin tämän täytenä perillesitä kirjoittaminen.

Keinuvat puut, laulavat latvat,oravia, naavaa, mustikoita,oksia väännetty luettavaan muotoon,kanervien välistäjuuri pujottelee puuhun. Tarja Kristolan kokoelman runot ovat kertyneet ja kasvaneet vuosikymmenien aikana, saaneet siemenensä tunnelmista ja kokemuksista. Kaiken taustalla on kuitenkin - metsä. Se on aina sama, turvallinen, uhkaavakin, mutta sinne voi aina mennä etsimään omaa alkuaan...

Kirsi on ollut kymmenen vuotta Helsingissä. Hän esittää tyytyväistä virkanaista, vaikka ajatteleekin, ettei sellaista ole olemassa. Aina välillä hänen on pakko päästä takaisin kotimetsiin, etsimään itseään. Mutta sielläkään hän ei osaa päättää kuuluuko lapsuuden ja nuoruuden turvalliseen metsään vai kaupunkiin, työkavereiden seuraan, pinnallisiin ihmissuhteisiin. Mutta metsässä ovat myös Ursulan ja Erikan haamut ja heihin kietoutunut nuoruudenrakkaus Kimmo. Muistoista työntyy esiin kuvia, epäselviä, pelottaviakin, eikä Kirsi pysty jatkamaan elämäänsä ennen kuin Ursulan ja Erikan kohtalo on ratkennut. Ursula ja Erika ilmestyivät utuisina pensaikon takaa, harsomaisina, näkymättöminä, vaikeatajuisina. Kuolleiden ohimarssi. Heihin liittyvä pelkokin tuntui kuolleen. Muistelin hetken kahta kaunista valkotukkaista tyttöä, kunnes kuva himmeni ja kysymys vailla vastauksia hiipui, ja he kaksi sulautuivat metsään. Ursula ja Erika on Tarja Kristolan kolmas romaani.

Satu ja hänen parhaat ystävänsä, Outi ja Mirre, viettävät kesää kotikylässään. He pyöräilevät, käyvät joessa uimassa, kulkevat metsässä. Syövät herneitä suoraan pellosta, autiotalon luota. Iltaisin poiketaan Kinon aulassa katsomassa aina samoja elokuvajulisteita. Jokelaisen juopot aikamiesveljekset yrittävät tilaisuuden tullen lyöttäytyä tyttöjen seuraan. Muiden joukossa ympärillä pyörivät myös RV ja hän josta en kirjoita - ja Musta, joka osoittautuu Jokelaisten veljenpojaksi. Kesän mittaan tytöt joutuvat pohtimaan omaa suhdettaan sekä Mustaan että toisiinsa. Menneisyydestä paljastuvat asiat lyövät myös kiilaa heidän väleihinsä. Paluuta aikaisempaan ei enää ole. Tarja Kristolan "Viimeinen kesä" on kuvaus kolmesta 15-17 -vuotiaasta tytöstä aikuisuuden kynnyksellä 1960-luvun maalaiskylässä. Päähenkilöiden välisten suhteiden oivaltava, dramatiikan ja huumorin värittämä kuvaus pitää lukijan otteessaan loppuun asti.