Tarja Tornaeus

Kun saha-, puu- ja paperiteollisuus alkoi kukoistaa vanhalla valtionrajalla Kymijokivarressa 1900-luvun alussa, tehtaiden ympärille rakentui uusia taajamia. Millaista väkeä olivat kauppaliikkeiden perustajat? Myllykoskella suuri osa yrittäjistä tuli Karjalasta. He perustivat oman yhdistyksen, joka alkoi järjestää Myllykosken Messuja. Tapahtuma kasvoi vuosi vuodelta. Vuonna 1976 avaajaksi lupautui kenraali Yrjö Keinonen, arvonnan pääpalkinto oli Triumph-auto ja muotinäytöksessä oli mannekiinina ”Beggy Jamaigalta”. Kauppiaiden yhteisö oli alussa tiivis. Sukupolvenvaihdos kohtasi kauppaliikkeitä 1960-70-luvuilla. Jos perustajien lapset jäivät paikkakunnalle, he joko kehittivät yritystoimintaa tai myivät bisneksen pois. Myllykoski kyllä kasvoi kiivasta tahtia, mutta kaupan ala muuttui samalla: Utinpellolle alkoivat nousta kauppaketjujen marketit. Yhteydet lähikaupunkiin Kouvolaan paranivat ja veivät asiakasvirrat muualle. Entä sitten kun suurin työllistäjä paperitehdas lakkautettiin 2010-luvulla? Taajama syöksyi taantumaan ja konkurssiaalto pyyhki sen yli. Millaiset yritykset selvisivät ja mitä tuli tilalle? Myllykosken esimerkki kuvaa yleisestikin maaseututaajamien kehitystä elinkeinorakenteen muuttuessa. Erityistä Myllykoskella on se, että Rudolf Walden valitsi sen paperitehdaskonserninsa keskuspaikaksi ja rakennutti tehtaan ympärille arkkitehtonisesti yhtenäisen, Museoviraston suojeluksessa edelleen olevan keskustan.

Myllykosken museon ensimmäiseksi julkaisuksi sopii kattava esitys Suomen historiasta Kaakkois-Suomen näkökulmasta. Kirjan asiasisällöstä 85 % on toimitettu opetusneuvos Veikko Talven viimeiseksi jääneestä tekstistä Rajalääni - Kaakkoisen Suomen vaiheita. Aluehallintovirasto (ent. Lääninhallitus) on vuonna 1986 julkaissut tekstin vaatimattomana vihkona ilman kuvia. Sisältönsä puolesta se on kuitenkin ainutlaatuinen esitys Suomen asuttamisesta 1200-luvulla nykyaikaan asti. Painotus kaakkoon näkyy esimerkiksi kuvattaessa ns. Vanhan Suomen (Kymenkartanon läänin) oloja, Kymijoen merkitystä rajajokena ja seudun merkitystä Itämeren tärkeimpänä sahatavaran tuottajana. Kymijokivarren teollisuuspaikkakunnat olivat kahden läänin alueella, joen molemmin puolin, mikä ei voinut olla vaikuttamatta niiden kielen ja identiteetin muotoutumiseen. Kirjassa kuvataan Viipurin läänin kehitystä autonomian ajan lopulla, venäläistämisuhkaa rajan läheisyydessä ja Kaakkoisen Suomen roolia itsenäisyyden rakentamisessa. Historiantutkija Eeva-Liisa Oksanen on päivittänyt tekstiä. Kuvituksena käytetään muun muassa piirroskokoelmaa ”Rajaläänin maaherrat kautta aikojen”, jonka on tehnyt lappeenrantalainen graafikko Aimo Vuorinen (s. 1925)

Ajatus tästä kirjasta syntyi Kulttuuritalo Wanhan Rautakaupan työntekijöiden taukopaikalla Myllykoskella. Kiireisen työpäivän tauoilla tulee usein puheeksi ruoka - mitä kukin aikoo kokkailla viikonloppuna, mikä on perheen ruokapöydän klassikko ja mitä olisi kiinnostavaa kokeilla. Tietoja jaetaan myös siksi, että kaikki osallistuvat talon uuden kahvilan, Pehtoorin baarin, annosten suunnitteluun. Ruokaohjeita pyydettiin Reuna-kustantamon kirjailijoilta, osakkailta, työntekijöiltä ja yhteistyöverkostolta. Pian kasassa oli kiinnostavia kirjallisen väen bravuureita: myymäläpäällikkö Olli Laitisen paahtosuola, tietokirjailija Seppo Vuokon puutarhurin keitto, kustantamon osakkaan Sinikka Rouvarin ”salainen sisukka” - ja paljon muuta ennen maistamatonta. Suurimman osan annoksista on valmistanut ohjeen mukaan Raila Nenonen ja kuvannut Henna Virén. Kunkin reseptin kohdalla on pieni tarina annoksen historiasta.

Lapsi tarkastelee maailmaa kuin ulkopuolelta: tännekö minä tällä kertaa synnyin, käsityöläisperheen toiseksi lapseksi pieneen Myllykoski-nimiseen kylään, joka oli kasvanut paperitehtaan ympärille Kymijoen varteen. Jossain mielen sopukoissa elää muisto toisenlaisesta paikasta. Se oli suuressa satamakaupungissa, ja koti oli kaupunkitalon toisessa kerroksessa. Kotona laulettiin, soitettiin ja luettiin aina. Kouluun lapsi käveli vanhojen tammien reunustamaa katua pitkin ja hyppäsi välillä sammaleiden peittämälle muurille. Vahvasti omaelämäkerrallinen romaani kertoo pienen lapsen kahdesta maailmasta, jotka hipaisevat toisiaan välähdyksenomaisissa muistoissa. Viisas ja selvänäköinen isoäiti sanoo vuorenvarmasti: ”Sinusta tulee opettaja!” Lapsi ei usko ja väittää yhtä kivenkovaan: ”Ei, minä olen kauppias.” Hän laulaa aina eikä huomaa, että tässä elämässä se menee nuotin vierestä. Lukemaan hän toki oppii itsestään vanhasta muistista. Koska lapsi on koko ajan matkalla siihen toiseen maailmaan, perheen automatkat ovat tärkeitä. Ehkä jonain päivänä tulen perille, hän pohtii Morris Minin takapenkillä.

Rahtilaivoilla käytetty kieli on kansainvälistä. Monet sanoista juontavat ruotsin kielestä, kuten uutsiikki (utsikt) eli tähystys ja vikaeeraaja (vikarie) eli sijainen, tuuraaja. Laivan kokki eli kusineero tulee espanjan sanasta el cocinero, konepuolen esimies dunkki englannin donkeymanista. Monet sanoista ovat käytössä myös matkustaja-aluksilla, pasaseereissa. Skönärin sanastossa skotti, juoksija ja ratsastaja eivät ole henkilöitä, ja esimerkiksi sanoilla jänis, kameli, kana, keksi, kipinä, lasi, lehmä, mylly, pankki, piikki, raaka, sorto, tunkki, turkki ja täkki on merenkävijälle eri merkitys kuin maakravulle. Kun merimiehet (skönärit, skönet) puhuvat kongolaisista, kyse ei ole afrikkalaisista vaan Ahvenanmaalta kotoisin olevista henkilöistä. Kirjassa on mukana myös katoavaa kieltä, ammattinimikkeitä ja puhekieltä höyrylaiva-ajoilta. Nykyisin laivoissa ei ole eldaria eli lämmittäjää eikä koliboksia eli hiililaatikkoa. Merenkulun ammattikieli, etenkin aluksen rakenteisiin ja navigointiin liittyvä sanasto, on osittain siirtynyt huviveneilyyn.

Puheet kirjan kuolemasta ovat absurdeja. Jos meiltä vietäisiin sanat, kieli ja tarinat, samalla katoaisivat ajattelu, oppiminen ja ilo elämästä. Siitä sen sijaan on syytä olla huolissaan, että kirjojen arvostus ja lukutaito kyntävät pohjalukemissa. Ei kai vaan ole käynyt niin, että olemme itse aiheuttaneet kirjallisuuden, kulttuurin ja hyvinvoinnin alennustilan?