Aikalaiset ovat levottomia. Heidän keskuudessaan on möhkäle, muodoltaan epäselvä, rajoiltaan kyseenalainen, käyttäytymiseltään arvaamaton. Se ei istu maisemaan ja vetää juuri siksi puoleensa. Tuo möhkäle ei ole vähempää kuin kirjallisuus itse. Sanojen taide. Tutkija Teemu Ikonen on ottanut siitä selvää. Teoksessaan Kirjallisuuden aika hän luotaa nykykirjallisuuden historiaa reilun vuosisadan ajalta ja kysyy sen suhdetta elämäämme liikuttaviin kehiin: kieleen ja mieleen; kuolemaan, muistiin ja tulevaisuuteen; politiikkaan, ruumiiseen ja historiaan. Miten kirjallisuus on osa nykyaikaa samalla olematta sitä? Miten kirjallisuus kertoo siitä, mikä meidät yhdistää ajassa? Miten se tuottaa aikalaisuutta, josta sitten kuitenkin sanoutuu irti? Kirjassa uppoudutaan runsaiden esimerkkien kautta sekä kirjallisiin suuruuksiin että kaanonia haastaviin tempauksiin. Ikonen kaihtaa oppikirjoista tuttua yksiviivaisuutta ja idealisoivia asenteita, joihin kirjallisuutta puolustettaessa helposti ratketaan. Hän tähtää korkeammalle, osoittamaan kirjallisuuden rajojen olennaisen kiistanalaisuuden. Miksi on syytä epäillä niin kirjallisuuden ajankohtaisuutta kuin julistuksia sen kriisistä? Miksi Virginia Woolf koki romaanikirjailijan menettäneen aikalaisten tuen? Miksi Osip Mandelstam kiisti olevansa kenenkään aikalainen? Mitä Jorge Luis Borges, Tipu Tip ja Shirley Jackson opettavat niille, jotka haikailevat lopun aikoja yhä uudelleen? Miksi on aina syytä epäillä julistuksia kirjallisuuden kriisistä ja väitteitä sen ajankohtaisuudesta? Kirjallisuuden aika soveltuu erityisen hyvin luettavaksi julkisissa kulkuneuvoissa ja muilla mukavuusalueilla.
