Teemu Keskisarja

Peliriippuvainen isä hukkaa sukupolvien rikkaudet ja karkaa rakastajattaren kanssa. Suurperheen äiti kuolee häpeään ja suruun. Orpo sisarussarja hajoaa maailmalle. Jo ennen murrosikää Gustaf Mannerheim menee tolaltaan. Hän oireilee koulukiusattuna ja -kiusaajana sekä huligaanina. Lyseo tyssää potkuihin 12-vuotiaana. Varattomuus pakottaa Gustafin vapaaoppilaaksi Haminan kadettikouluun. Lapsuudenkoti Louhisaaren kartanolinna vaihtuu henkisesti ja fyysisesti tunkkaiseen kasarmiin pikkukaupungin ”myyränkolossa”. Toverit tuntuvat surkimuksilta, päällystö ”perhananmoisen sikamaiselta pahuksen roskajoukolta”. Gustafin elämä lipeää vääjäämättä käsistä: rutikuivia oppitunteja, simputusta, kolttosta kolttosen perään, arestia, kodittoman koti-ikävää, holhoojien armoilla vippailua, kännejä, pettymyksiä ihastuksissa. Ja viimein häväistys, jota musertavampaa ei voi kuvitella aatelisnuorukaiselle 1880-luvun Suomessa. Mikä tällaisesta ongelmakimpusta voi tulla isona? Gustaf selvisi ”miseraabelista mielialastaan” ilman psykiatreja ja psyykenlääkkeitä. Hän kapusi nöyryytyksen kuopasta maanpinnalle ja lopulta kansakunnan kaapin päälle. Kuinka Mannerheimista tuli Mannerheim? Ei ilmaiseksi. Nuoruus satutti ja haavoitti. Sen painoa ja sielun arpia hän kantoi vielä jumaloituna marsalkkana.

Keski-ikäinen kirjankustantaja ampuu parasta ystäväänsä kielipoliittisen kiihkon tähden. Koulupoikain lumisota kärjistyy pomminheittelyksi. "Chapliniksi" sanottu punakaartilaispoika käynnistää piloillaan joukkomurhan. Kanta-aliupseeri uskoo Mannerheimia homoksi ja tahtoo tuhota hänet. Teemu Keskisarjan tositarinakokoelma painautuu suomalaisten terroristien sielunmaisemaan.

Suomi-yhtiö syntyi osana suomalaiskansallisen liike-elämän nousua vuonna 1890. Pienestä keskinäisestä yhtiöstä kasvoi suuri vallankäyttäjä maan talouselämässä. Se kohosi vahinkovakuutusyhtiö Pohjolan suuromistajaksi ja käytti valtaansa muun muassa pankkifuusioissa, paperiteollisuudessa ja Nokiassa. Otsikoita nostattivat Suomen ja sen läheisen liittolaisen Pohjolan värikkäät johtajat: Jaakko Lassila, Pentti Talonen, Yrjö Niskanen, Iiro Viinanen ja Eino Halonen. Kahden yhtiön valtasuhteet eivät olleet selkeät. Lehdistö tuumi: ”Pohjolan ylin johto tappelee aina.” Uudet ajatukset omistajuudesta ajoivat Suomen ja Pohjolan raastavaan taistoon 1990-luvun lopulla. Pohjola aikoi sulauttaa Suomi-yhtiön itseensä. Puhuttiin ”ryöstömurhasta”, ”itsenäisyystaistosta” ja ”kapinaliikkeestä”. Värikkäiden vaiheiden jälkeen Suomi lopetti toimintansa, mutta sen vakuutuksenottajat, ”kultapossukerho” saivat arvokkaat edut. Kirja on tarina vakuutusyhtiö Suomesta osana valtion, kansan ja talouden historiallisia pyörteitä.

Kuolemattoman kirjailijan elämä ja kuolema. Arkistojen kätköistä. Historioitsijan kaivamana ja kertomana. Ote kirjasta Seitsemän veljestä: Niin, kuuhun tultiin, ja vei minun saatana sen viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni vielä korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. Ylös torniin me astuimme, hän edellä ja minä hänen jäljessään, ja kauanpa astelimme pitkin ympärivingertäviä rappuja. Lopulta seisoimme saapasnahka-tornin viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria kaupungeita ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudessa allamme. Rohkeninpa nyhkäistä saatanaa kylkeen, kysyen häneltä: mikä on tuo, joka näkyy tuolla allamme syvyydessä? Tiuskaisten ja katsahtaen karmeasti puoleeni vastasi hän: "sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta siellähän on maailma, josta läksimme. Katsele ja tutkistele". – Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä Teemu Keskisarja (s. 1971) on Suomen luetuimpia historioitsijoita. Hänen aiheensa ulottuvat muinaisista seksuaalirikoksista nykypäivän talouteen. Teoksesta Raaka tie Raatteeseen (2012) Keskisarja sai UKK-palkinnon ja Kainuun kirjallisuuspalkinnon. Viipuri 1918 (2013) oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana. Tässä kirjassa hän kertoo Aleksis Kiven elämästä ja kuolemasta.

Heinolan pitäjän kirkonmäellä tungeksi kansaa pakkasaamuna vuonna 1853. Ensimmäistä kertaa miespolveen Suomessa oli pystytetty mestauslava. Vaaleatukkainen 26-vuotias mies ojensi kaulaansa pölkylle, ja pyöveli kohotti kirveensä. Mies oli lukutaidoton renki Juhani Adaminpoika, joka oli murhannut 12 ihmistä - enemmän kuin kukaan aiempi tai myöhäisempi suomalainen rikollinen. Suomen ainoa sarjamurhaaja kertoo kerjäläispojasta, josta varttui irtolainen ja varas. Juhani päätyi päähänpistosta vankikarkuriksi ja jatkoi uraansa ryöstömurhaamalla keski-ikäisen pariskunnan muutaman kolikon takia - ja sitten neljä lähisukulaistaan. Juhani Adaminpoika eli 1800-luvun Suomessa, missä rikollisuus versoi yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta. Rutiköyhissä mökeissä Juhania syötettiin ja juotettiin kuin sankaria, mutta virkavalta ja vauraat maalaiset toimivat tarmokkaasti. Juhani jäi kiinni, koska harvaanastutussa maassa häneltä puuttui modernien sarjamurhaajien luontevin turva: suurkaupunkien ihmisvilinä. Yleisön pettymykseksi pyöveli pysäytti kirveensä tuuman päähän Juhanin kaulasta, koska keisari Nikolai I perui teloituksen viime hetkellä. Mestaustuomio muuttui elinkautiseksi Viaporin linnoituksen metrin levyisessä kolossa, johon Juhani ”muurattiin elävältä”. Teemu Keskisarja luo kirjassaan kiinnostavan näkökulman niin sarjamurhaajien mentaalihistoriaan kuin Suomen menneisyyteen.

Tampere oli tärkein vuoden 1918 taistelupaikkana, mutta ei tapahtumapaikkana, kun mittapuuksi asetetaan syiden ja seurausten kokonaisuus. Sota alkoi Viipurista. Rintama jyrähteli kolme kuukautta muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupungista, yhtä likellä kuin Kehä III on nyky-Helsingin keskustaa. Viipuri oli punaisen Suomen liikennesolmu ja sitkein hallintokeskus. Vallankumoukseen syttyneenä, piiritettynä, vallattuna ja puhdistettavana kaupunki koki vaiheita, joille on vaikea keksiä kyllin voimakasta adjektiivia. Terrorin verisyydessä Viipuri oli huipentuma, vaikuttimissa avaintapaus. Päähenkilöinä kamppailivat viipurilaiset ja syystä tai toisesta Viipuriin 1918 kulkeutuneet ihmiset. Toinen näyttämö on tammi-helmikuussa 1918 syntynyt Suomen historian ensimmäinen rintama kuularuiskuineen, tykkeineen, ampumahautoineen ja amatöörisotilaineen, joita oli pikakurssitettu palokuntatalon tai työväentalon salissa. Kaupungissa vihollisen ”teräskoura” puristi ensin valkoisia ja sitten punaisia. Mieliala muokkautui nälästä, kuolemanpelosta, hulluista huhuista, uuden maailman sarastuksesta, kotietsinnöistä, sankarihautajaisista, juomingeista ja soppajonoista. Sydän hakkasi viimeisen päivänsä eläjillä. Teloitetuiksi tai teloittajiksi tempautui hahmoja, jotka hetki sitten olivat puurtaneet mitäänsanomatonta arkea.

Puna-armeija jyrää ylivoimaisena Kannakselta Petsamoon. Talvisodan hengestä saati ihmeestä ei ole vielä tietoakaan. Toivottomuus painaa niin rivimiehiä kuin ylipäällikkö Mannerheimia. Moraalin terästämiseen on vain yksi keino: äkkiä ensimmäinen voitto jossain, ei niin väliä missä. Kohtalokkaista kohtalokkain hetki koittaa Tolvajärven korpiseudulla 12. joulukuuta 1939. Hämäläiset tehtaantyöläiset, kansakoulunopettajat, metsätyömiehet ja maanviljelijät hyökkäävät suoraan rintamasta avomaastossa päin linnoitettuja asemia ja massiivista tulivoimaa. He juoksevat jäälakeuden poikki saareen ja rantatörmälle, jyrkkään harjunrinteeseen ja laelle - loppuun saakka. Vimmainen hyökkäyshenki puhaltaa kumoon materian tosiseikat. Neuvostoliitto kärsii hätkähdyttävät mies- ja kalustotappiot, arvovaltatappiosta puhumattakaan. Tolvajärvestä huurtui talvisodan varhaisin legenda. Mutta mitä voittajille tapahtui Tolvajärven jälkeen? Palkittu historioitsija Teemu Keskisarja kuvaa aiemmin tuntemattomien lähteiden pohjalta Aaro Pajarin komentamaa jalkaväkirykmenttiä ja erityisesti Mäntän tehtaanpiipputaajaman konekiväärimiehiä. Näiden kohtaloita ei Tolvajärven jymymenestys helpottanut. Viheliäisempiä paikkoja tuli Ristisalmen ”surun salmella”, ikimetsissä 40 asteen pakkasessa ja Viitavaaran ”kauhujen vaaralla”. Juonta kuljettavat rivimiesten, upseerien ja kotirintamankin musertavat kokemukset. Suurtaistelun suuri kaaos pauhasi mielissä rauhan jälkeenkin. Kirja seuraa pieniä ja suuria ihmisiä jatkosotaan ja hautaan saakka. Tolvajärvi 12. joulukuuta 1939 korotti Paavo Talvelan ja Aaro Pajarin kuolemattomiksi sotapäälliköiksi. Miten kuolematon voi palata maan pinnalle, käydä uutta sotaa ja elää?

Maailman sotahistoria pursuilee kuumia kenttiä, liejuisia peltoja, rauniokaupunkeja ja viidakoita. Mutta vain yksi ainutlaatuinen suurtaistelu on riehunut hyistä korpea ja surkeita soita halkovalla pikkutiellä, vyötärönvahvuisessa hangessa, pitkässä ja pimeässä pakkasyössä, jäälakeuden yllä kumottavan kuutamon valossa. Mitä tapahtui Suomussalmen palavien kylien loimussa, "ei kenenkään erämaassa" ja Raatteen tiellä, miten ja miksi? Kuinka hiihtojoukot ja konearmeijan divisioonat iskivät yhteen ja miltä sota tuntui suomalaisista ja neuvostoliittolaisista rivimiehistä? Näihin kysymyksiin vastaa palkittu historioitsija Teemu Keskisarja. Armottomien alkuperäislähteiden pohjalta Raaka tie Raatteeseen kertoo Suomen kohtalonhetkistä ja suurtaistelun pienistä ihmisistä.

Suomen Kulttuurirahasto on kuin tunnuksensa Kalevalan suuri tammi: korkea ja lehtevä havumetsien maassa. Tieteen ja taiteen suurmesenaatti on ollut 1930-luvulta saakka läsnä kaikkialla yhteiskunnassa myöntäen tukea monenlaisille ilmiöille ja ihmisille. Pienellä kulttuurialueella paljon rahaa ja valtaa on kasautunut yhden puun alle. Siksi Kulttuurirahaston osoitteesta Bulevardi 5 A on tullut kulttuuripiireissä käsite. Tieteen ja taiteen vapaus on suhteellista, kahleena kalisee raha taikka sen puute. Kuka rahoittaa tutkimusta, kirjoja, tauluja ja lauluja? millaisia, miten ja miksi? Historioitsija Teemu Keskisarja ammentaa vastauksia arkistoista, jotka eivät ole aiemmin tässä laajuudessa auenneet tutkijoille. FT Teemu Keskisarja työskentelee Suomen ja Pohjoismaiden historian dosenttina Helsingin yliopistossa. Hänelle on myönnetty muun muassa Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto ja Vuoden historiateos -palkinto.

Tampere oli tärkein vuoden 1918 taistelupaikkana, mutta ei tapahtumapaikkana, kun mittapuuksi asetetaan syiden ja seurausten kokonaisuus. Sota alkoi Viipurista. Rintama jyrähteli kolme kuukautta muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupungista, yhtä likellä kuin Kehä III on nyky-Helsingin keskustaa. Viipuri oli punaisen Suomen liikennesolmu ja sitkein hallintokeskus. Vallankumoukseen syttyneenä, piiritettynä, vallattuna ja puhdistettavana kaupunki koki vaiheita, joille on vaikea keksiä kyllin voimakasta adjektiivia. Terrorin verisyydessä Viipuri oli huipentuma, vaikuttimissa avaintapaus. Päähenkilöinä kamppailivat viipurilaiset ja syystä tai toisesta Viipuriin 1918 kulkeutuneet ihmiset. Toinen näyttämö on tammi-helmikuussa 1918 syntynyt Suomen historian ensimmäinen rintama kuularuiskuineen, tykkeineen, ampumahautoineen ja amatöörisotilaineen, joita oli pikakurssitettu palokuntatalon tai työväentalon salissa. Kaupungissa vihollisen "teräskoura" puristi ensin valkoisia ja sitten punaisia. Mieliala muokkautui nälästä, kuolemanpelosta, hulluista huhuista, uuden maailman sarastuksesta, kotietsinnöistä, sankarihautajaisista, juomingeista ja soppajonoista. Sydän hakkasi viimeisen päivänsä eläjillä. Teloitetuiksi tai teloittajiksi tempautui hahmoja, jotka hetki sitten olivat puurtaneet mitäänsanomatonta arkea.