Tero Seppänen

Enkelikello on novelliantologia ihmisen ymmärryksestä: sen painosta ja ulottuvuuksista. Tekstit ovat Mörönperän verkkokurssilaisten kirjoittamia.

”Taakse jää lapsuuskoti. Kuljetaan ohitse kiviveistämön ja hautuumaan, kohti keskikaupunkia ja lähemmäs isän työpaikkaa. Hautuumaalla joutuu kiven alle ellei eläessään niin sitten kuoltuaan. Vatsaan koskee ja heilutan jalkoja penkkiä vasten. Tekee mieli hyppiä. Penkin pinta on kiiltäväksi kulunut ja se vie minua eteenpäin, kun kuski jarruttaa. Auton kiihdyttäessä menen taaksepäin. Jalat eivät yllä lattiaan. Ohjaamon takaseinässä on pieni kalteri-ikkuna ja siitä näkyy lavan etureuna. Kivääri on sen takana.” Mikon elämässä on alkamassa uusi vaihe, kun perhe muuttaa ja Mikko sen mukana. Kirjan teemat, poikien ystävyys, kasvu ja selviytyminen, rajautuvat uskonnollisen yhteisön, perheväkivallan, oikeudenkäynnin ja vankilan muurien muodostamaan neliöön. Kirjoittaja kuljettaa tarinaa useilla tasoilla, joiden tumman vakavuuden lävistävät huumorin säteet. Taustalla soivat suruttomat urut.

Ylikonstaapeli Tauno Kähtävä koetti saada vuoron loppumaan Lovetun poliisipiirin päivystyshuoneessa. Onpa kuuma, ajatteli Kähtävä. Paita liimautui ihoon ja hikiläiskät levisivät. Poliisipäällikkö ei ollut antanut hankkia ilmastointilaitetta, vaikka kuumuutta oli jatkunut jo viikkotolkulla. Ei ole määrärahoja. Kähtävä oli ostanut omilla rahoillaan halpahallista tuulettimen ja asentanut sen kattoon. Whop, whop, whop se vatkasi ilmaa, joka oli paksua kuin kiisseli. Kähtävä tosin piti enemmän vispipuurosta, joskin siinä oli haittansa, ja kallisti kankkuaan. Syöksyvirtaus iski takaisin tuolin vahakiiltäväksi kuluneesta kankaasta. Samanaikaisesti ovea tempoi kaunis nainen, mutta mihin hän tarvitsi puuhkaa tällaisella helteellä?