Tiina Poutanen

Antero on kadottanut vaimonsa eikä pysty muistamaan tästä mitään. Hän on Vääräjärven kylässä asuva vartija ja kahden pienen pojan yksinhuoltaja. Anteroon iskee salama ja mustahupparinen nuorimies auttaa hänet terveyskeskukseen. Siitä alkaa tarina, jossa Antero etsii vaimoaan ja muistojaan, tutustuu Aleksikseen, käy aarnimetsässä, tapaa ihmisiä ja hylkeitä ja vähitellen löytää merkkejä vaimostaan, mutta muisti ei palaa. Siinä sivussa hän pyörittää perhe-elämää ja toimii kiinteistönhoitajana mustalla huvilalla, jossa Aleksis väliaikaisesti oleskelee. Asiat käyvät oudoiksi, tapahtumahorisontti kohoaa, metsän keskellä on musta lähde ja lopulta jotain selviää.

"Pimeän vuorovaikutus tavallisen aineen kanssa/ on heikkoa, mutta ei aivan olematonta, joskus pimeä/ hiukkanen tönäisee." Oletus havaittuun vaikuttavasta havaitsemattomasta on johtanut niin scifi-sovelluksiin kuin fyysikkojen tutkimuksiin. Nyt 'pimeä aine' pääsee mukaan runoteokseen. Muistisairas isä pakottaa minän pohtimaan, mikä tätä liikuttaa. Entä minää itseään ja kaikkea muutakin?

Tiina Poutasen toinen romaani Eläinpeli kertoo matkanteosta – sekä mielentilana että konkreettisesti. Tapahtumapaikkana on Skotlanti, jonka maisemissa romaanin päähenkilö, poika nimeltä Aleksis Runeberg, vaeltelee päätyen milloin meren rantaan, milloin taas markkinoille. Hän kohtaa vaeltelunsa aikana ihmisiä nuoresta tytöstä vanhainkotikarkulaiseen ja eläimiä siilistä lohikäärmeeseen. Romaani tarkastelee identiteettiä ja sen säilymistä vieraassa ympäristössä. Teos hyödyntää sisäkkäiskertomuksia, myyttejä ja kansantarinoita sekä tieteellisen tekstin konventioita. Tiina Poutanen (s. 1967) työskentelee kirjailijana ja kuvataiteilijana. Hän on julkaissut aiemmin kaksi kiitettyä runokokoelmaa sekä romaanin Pyörävaras, jonka itsenäinen jatko-osa nyt julkaistava romaani Eläinpeli on.

"(...) linnunkynnet koukistuvat, talon katto irtoaa, (...)"KANAKUORO antaa siivekkäille ratkaisevan osan eläinkunnan koollekäynnissä ja itsetutkailussa. Nämä runot ja aforismit eivät oleta ihmisen pysyvän tutussa pääroolissaan. Luonnonolentojen keskinäisissä väleissä riittää miettimistä. Löytöretkien aika alkaa vasta, kun sana ei enää somista ryöstöä ja tuhoa. KANAKUORO jatkaa tekijänsä ympäristötietoisen sanataiteen ainutlaatuista pyrintöä aina vain yllättävämmin tavoin.

Kaikki alkaa polkupyörän ja henkilöauton törmäyksestä, jossa polkupyöräilijä kuolee. Ympärille kerääntyneestä väkijoukosta puikkelehtii uhrin viereen nuori poika, joka ottaa miehen lompakon ja ennen pitkää hänen identiteettinsä. Mitä kaikkea varkaudesta seuraa, lukija ei voi arvata ahmiessaan sivu sivulta tarinaa, joka lopulta vie vampyyrien pariin Romaniaan ja Moldovaan. Kuvataiteilijana Tampereella pitkään työskennellyt Tiina Poutanen (s. 1967) on aiemmin julkaissut kaksi kiitettyä runokokoelmaa. Ensimmäisessä romaanissaan Pyörävaras hän osoittautuu laajojen kokonaisuuksien hallitsijaksi, joka hallitsee kerronnan eri vivahteet tarkoista aistihavainnoista syvälliseen pohdintaan ja hulvattomaan huumoriin. Romaaninsa henkilöitä kirjailija kuvaa suurella lämmöllä ja heidän eri puoliaan tarkasti valottaen.

Puutarhakirja on pieni, kuvitettu esseekirja puista, puutarhanhoidosta ja elämästä.

"Maisema yrittää muovautua meissä." MAISEMISSA tutkii luonnon paljoutta ja puhuvuutta. Se kysyy ihmisen eläimyyttä ja luonnonolentojen tapaa tulla siksi mitä ovat. Kirjan runoissa ilma pakkautuu kasaan ja vyöryy kuin "melodia, vieras kieli, johon oratuomi puhkeaa". Tässä runoteoksessa maisemalla on sekä pysäyttävä voimansa että historiansa. Se pakottaa mieltäjänsä tarkkaamaan, mistä ympäristö alkaa ja mihin päättyy. MAISEMISSA on lyyrinen tiheikkö, todellisuusvastinetta kaipaamaton luomus ja kuvataiteilijan avokätinen kuvaus työstään. Kirja kasvaa upeaksi kokonaisesitykseksi luonnon tapahtumisesta ja yrityksistä kehystää ja ikuistaa se.

Kuvataiteilijana tunnetun Tiina Poutasen esikoisrunokokolema tutkii muistia ja sen toimintaa, joka osoittautuu aktiivisemmaksi, yksityisemmäksi ja vaateliaammaksi kuin se, mitä yleensä laiskasti sanomme tajunnaksi. Runojen minä on "yksisarvinen, olevaisten eläinten paloista koottu, / harsittu yhteen, niin että kuka hyvänsä näkee koiran hännän, / hirven sorkat ja valkoisen valaan. Silmät ovat omani, / heikkonäköiset / ja vähän säikyt. // Kuljen niin kuin kuljetaan." "Mutta jumala voi olla / alasti pukumiesten joukossa, kuin villi lähde."