Suomen menestynein ampumahiihtäjä Heikki Ikola (s. 1947) oli hiljainen mestari, joka ei halunnut korostaa itseään. Hän oli huipulla 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa saavuttaen yhteensä kymmenen MM- ja olympiamitalia. Vain olympialaisten kultamitali jäi kaksinkertaiselta Vuoden urheilijalta puuttumaan. Kirjassa seurataan Ikolan lapsuutta Etelä-Pohjanmaalla Jurvassa ja Kanadan Timminsissä ja sen jälkeen urheilijauran alkua sekä huippuvuosia ampumahiihtäjänä. Palvelu aktiiviupseerina Porin prikaatissa Säkylässä tarjosi Ikolalle hyvät harjoitteluolosuhteet. Vuoden 1981 Lahden MM-kisojen jälkeen Ikola lähti tavoittelemaan puuttuvaa olympiakultaa. Erittäin kova harjoittelu kostautui. Ikola valmensi itsensä uuvuksiin. Urheilijauransa jälkeen Ikola jatkoi armeijan palveluksessa ja kouluttautui ampumahiihdon valmentajaksi. Suomen Ampumahiihtoliitto kutsui Ikolan töihin, ja tämä valmensikin pitkästä aikaa suomalaisen ampumahiihtäjän - Harri Elorannan - palkintokorokkeelle 1992 Albertvillen talviolympialaisissa. Valmentajapesti liiton kanssa päättyi sillä erää erimielisyyksiin. Ikola jatkoi valmentamista paikallisesti. Kirjassa Ikola pohtii syitä sille, miksi ampumahiihtäjämme eivät ole - Kaisa Mäkäräistä lukuun ottamatta - menestyneet kansainvälisesti. Kilpailu- ja harjoitusmatkojen kulisseissa sattui ja tapahtui. Teoksesta selviää, miksi Suomen ampumahiihtomaajoukkue joutui poliisien saartamaksi harjoitusleirillä Italiassa joulukuussa 1979 valmistautuessaan 1980 Lake Placidin talviolympialaisiin.