Arki on teräksenharmaata ja teräksenkovaa. Arki vaatii eläjältään välillä teräksiset hermot. Opettajan työpäivän raskaimmat hetket ovat kollegojen kanssa opettajanhuoneessa. Väkivalta on meidän mielissämme. Se vain odottaa sitä hetkeä, kun mieli muuttuu teoiksi. Mitä tapahtuu, kun sana tulee vihaksi ja matka pimeään alkaa? Mielisairauksia jaetaan jo. Valitse niistä oma suosikkisi. Mihin nyt vedät normin rajan? Miksi juuri siihen? Oletko aivan varma, että se normin paikka on juuri siinä? Kuinka tasata tilit ympäröivän maailman kanssa? Kuinka olla sujut myös itsensä kanssa? Yksin se on hankalaa. Ihminen tarvitsee toista elollista. Se toinen voi olla mies tai nainen. Fani tai idoli, pelkkä tärisevä ääni radiossa. Yläkerran mummu. Tai kissa, ja miksei vaikka marsu, jos se on tarpeeksi vaaraton ja pehmeä? Likaisen työn tekijää tarvitaan aina, mutta entä kuningasta? Tarvitaanko mihinkään enää kuningasta? Tony Laine kuvaa novelleissaan perusihmisen peruselämää niin pistävästi, että lukijaan osuu. Uppoaako lukija, se on hänen asiansa. Se on kuitenkin varmaa, että tämän kirjan luettuaan arkiset havainnot näyttäytyvät toisin. Nämä novellit ovat samanaikaisesti julmia ja herkkiä, kauniita ja rujoja. Ennen kaikkea näillä riveillä on syvästä surusta kumpuava vapauttava nauru.
