Omaelämäkertaa on alettu narratiivisen käänteen myötä tutkia monilla tieteenaloilla. Omaelämäkertatutkimuksesta on tullut tärkeä kulttuurintutkimuksenkin osa-alue. Se on rikas tutkimuskohde, sillä siinä kiteytyvät kysymykset esimerkiksi kokemuksesta, kielen performatiivisuudesta, subjektista, tekstuaalisuudesta ja toimijuudesta. Tässä kirjassa Tuija Saresma esittelee omaelämäkertatutkimuksen vaiheita, metodologiaa ja etiikkaa. Hän kehittelee dialogista ja empaattista omaelämäkertojen lukemisen tapaa. Kirjan empiirisenä lähtökohtana on taidekokemuksia kuvaavista omaelämäkerrallisista kirjoituksista tehty tutkimus. Teoreettisesti se pohjaa monitieteiseen omaelämäkertatutkimukseen, kulttuurintutkimukseen ja feministiseen tutkimukseen. Kirjoittaja käy keskustelua myös filosofien, folkloristien, kirjallisuudentutkijoiden, sosiaalipsykologien ja sosiologien kanssa, kaunokirjallisuutta unohtamatta. Omaelämäkerran tutkiminen tarkentuu kirjassa kuolemaan ja kirjoitukseen rajapintoina. Tuija Saresma tarkastelee kirjoittamista kautta kirjan, mutta näkökulmia vaihtaen: kirjoitus on feminiinistä ja feminististä toimintaa, tutkimuksen metodi ja tiedon tuottamisen keino sekä keino pysyä kiinni maailmassa. Kuoleman ja kärsimyksen teemat ovat läsnä pohdintoina kuoleman kohtaamisesta nykykulttuurissamme, suremisen politiikoista ja suremisen sukupuolesta. Suhteessa kuolemaan kirjoittaminen on aktiivista toimintaa, keino saavuttaa toimijuus kaikennielevän kärsimyksenkin jälkeen.