Tuija Wetterstrand

Kohti 1918 on elävä ja tarkkanäköinen kuvaus Helsingistä maailmansodan ja vallankumousten varjossa - ajasta, jolloin arki, politiikka ja väkivalta kietoutuivat toisiinsa. Kirja seuraa nuoren asikkalalaisen Anton Vilénin matkaa maalta pääkaupunkiin vuonna 1915 ja hänen elämäänsä Helsingin työväenkortteleissa, työmailla, tanssilavoilla ja lopulta järjestyskaartin riveissä. Yksilön kokemusten kautta avautuu kaupunki, jossa elintarvikepula, lakot, mielenosoitukset ja poliittinen kuohunta muovasivat jokapäiväistä elämää. Teos perustuu laajaan arkisto- ja lehtiaineistoon sekä muistitietoon, mutta kertoo historian elävästi, ikään kuin isoeno itse olisi äänessä. Fakta ja kertova tulkinta kulkevat rinnakkain, rakentaen kokonaiskuvaa tapahtumista, jotka veivät Suomen kohti sisällissotaa. Kohti 1918 on ennen kaikkea kertomus ajasta ennen sotaa - siitä, miten toivo, aatteet ja valinnat johtivat väistämättömään yhteentörmäykseen.

Mitä tapahtui Erland Oksaselle, nuorelle miehelle Vesivehmaalta, joka lähti ensin Kemiin ja sieltä Amerikkaan - ja katosi suvun silmistä lähes vuosisadaksi? Tämä kiehtova teos kuljettaa lukijan 1900-luvun alun siirtolaisuuden maailmaan, jossa matka Hangosta Hulliin, Liverpoolista Quebeciin ja lopulta Alaskan kultakentille oli monen suomalaisen tie kohti unelmaa - tai pakopaikka arjesta. Kirja yhdistää sukututkimuksen, historialliset lähteet ja aikakauden lehtikirjoitukset eläväksi ja koskettavaksi kertomukseksi miehestä, joka ei koskaan asettunut aloilleen. Erlandin tarina on täynnä suuria päätöksiä, salamarakastumista, kultakuumeen kiihkoa ja lopulta muutto kalastusosuuskunnan mukana Neuvosto-Venäjälle. Amerikkaan kadonneen isovaarini jalanjäljissä on kertomus seikkailunhalusta, rakkaudesta, pettymyksistä ja unelmista - ja siitä, kuinka yksi ihminen voi kulkea läpi kolmen mantereen ja monen ideologian etsiessään omaa paikkaansa maailmassa.

Keväällä 1922 muutti ensimmäinen amerikansuomalaisten siirtolaisten ryhmä Astoriasta Yhdysvaltain länsirannikolta Neuvosto-Karjalaan Vienanmeren rannalle, pieneen Knäsön kalastajakylään. He olivat perustaneet hanketta varten kalastusosuuskunnan, panneet likoon koko omaisuutensa, jättäneet taakseen turvatun elämän ja lähteneet aloittamaan kaiken alusta uudessa ja tuntemattomassa paikassa. Suunnitelmissa oli uudistaa koko Neuvosto-Venäjän kalatalous. Pioneerien idealismi karisi varsin nopeasti ja suurin osa joutui palaamaan tyhjin taskuin takaisin jo vuoden kuluttua. Palaajat vaiennettiin ja leimattiin luopioiksi ja vastavallankumouksellisiksi. Vaikenemisen ja vaientamisen kulttuuri jätti viruksen itämään ja mahdollisti Karjala-kuumeen nousun kymmenen vuotta myöhemmin. Pieni joukko päätti vaikeuksista huolimatta jäädä uuteen kotimaahansa. Osa heistä menestyi, osa tuhoutui Stalinin vainoissa. Kirjoittajan isoisän isä oli yksi heistä, jotka jäivät.

Laittomat teloitukset, vankien mielivaltainen kohtelu, nälkäkuolemat ja saastaiset olot tekivät sotavankileirit kesällä 1918 maanpäällisiksi helveteiksi. Hennalassa kärsi pahimmillaan yli 10 000 punavankia. Hennalan helvetti pureutuu Lahden Hennalan vankileirin kasvatusosaston toimintaan. Lahden sotavankila oli Suomen kolmanneksi suurin, ja se tunnetaan erityisesti Fellmannin pellosta ja naismurhista. Sotavankilaitoksen kasvatusosasto pyrki tarjoamaan henkistä huoltoa ja virkistystoimintaa nälän, lian, ahtauden ja tautien vaivaamille punavangeille. Monet kasvatusosaston työmenetelmistä olivat nykynäkökulmasta varsin moderneja, kuten vankien kanssa käydyt ryhmä- ja yksityiskeskustelut, musiikin käyttö terapiamuotona, yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen lehtikirjoitusten avulla sekä kasvatustyöntekijöiden jalkautuminen vankien kotipaikkakunnille rauhoittelemaan tulehtunutta ilmapiiriä. Vilpitön yritys kohentaa vankien oloja epäonnistui kuitenkin pahasti, kun rankaisumieliala etenkin korkeammassa johdossa oli liian kova.