Tuomo Tamminen

Kiusaamisesta puhutaan usein nykypäivän ilmiönä, vaikka sitä on ollut suomalaisissa kouluissa aina - koulukiusaamisen sijaan puhuttiin kuitenkin esimerkiksi toverisorrosta, mobbaamisesta tai sakinhivutuksesta. Miksi emme auttaneet? kartoittaa ensimmäistä kertaa koulukiusaamisen ja siihen puuttumisen historian Suomessa. Se osoittaa havahduttavasti, että ulossulkeminen ja väkivalta ovat toistuneet koulumaailmassa vuosikymmenestä toiseen. Asenteiden muutosta jäljittävä teos pohtii samalla, miksi tähän syvästi haavoittavaan ilmiöön tartuttiin kuitenkin kunnolla vasta 1990-luvulla. Millaisia edistysaskelia kiusaamisen vastaisessa työssä on sittemmin otettu? Kiusaaminen ei ole vain yksilöiden ongelma tai asia, joka rajoittuisi lasten maailmaan. Aikuiset ovat aina olleet suuressa roolissa kiusaamisen estäjinä, mahdollistajina tai jopa käynnistäjinä. Jos haluamme kitkeä kiusaamisen kouluista, on katse käännettävä koko yhteiskunnan arvoihin ja pelisääntöihin.

Puutaloperspektiivi kertoo elämästä Anttilanmäen kodeissaUpeasti kuvitettu teos avaa ovet kauniin ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaan lahtelaisen asuinalueen koteihin. Asukkaiden värikkäät tarinat kertovat vanhoissa taloissa asumisesta, niiden kunnostamisesta sekä yhteisöllisestä ja kestävästä arjesta. Teos on kunnianosoitus suomalaiselle rakennusperinnölle ja sitä vaalivalle elämäntavalle. Talot ovat nähneet elämää yli sadan vuoden ajan. Niiden korjaajat uskovat, että oikealla huolenpidolla ne kestävät myös tulevat vuosisadat.

1900-luku mielletään Suomessa sotien ja kriisien mutta myös teollistumisen, kaupungistumisen ja parantuvan hyvinvoinnin vuosisatana. Katveeseen ovat kuitenkin jääneet lapset, jotka elivät tätä maailmaa todeksi kotona ja koulussa, pihoilla kaveriporukoissa tai yksin - seuraa enemmän tai vähemmän kaivaten. Leikitäänkö? avaa koskettavasti, millaista oli suomalaislasten elämä eri vuosikymmeninä tilanteissa, kun aikuiset eivät olleet aktiivisesti läsnä. Millaisia leikkejä leikittiin ja keiden kanssa? Miten ystävyyssuhteet syntyivät, ja mitä ne merkitsivät? Kuinka lapsuus vaihtui nuoruuteen kavereiden kesken? Teos tuo esille myös synkkiä sävyjä, kuten kiusatuksi tulemista, ja paljastaa, millä tavoin aikuisten maailma ja sen normit ja arvot näkyivät lasten tekemisissä tai kirjoittamattomissa säännöissä. Muisteluihin ja haastatteluihin pohjautuvassa teoksessa lapsuudestaan kertovat avoimesti myös monet tunnetut henkilöt, kuten Tarja Halonen, Gustav Hägglund, Jenny Lehtinen ja Antti Holma. OIKAISU: Leikitäänkö?-kirjassa Jarkko Martikainen kertoo sivuilla 340-341 joutuneensa nuorena pahoinpitelyn kohteeksi. Facebook-päivityksessään 22.3.2022 Martikainen kuitenkin kertoo muistaneensa pahoinpitelijänsä nimen väärin kirjaa varten antamassaan haastattelussa. Kirjassa mainittu henkilö, jonka lempinimi mainitaan, ei siis liity tapahtumaan mitenkään. Virhe on korjattu e-kirjassa ja äänikirjassa.

Sotienjälkeisestä ajasta puhutaan yhteen hiileen puhaltamisen kautena, jolloin Suomi oli parhaimmillaan ja aidoimmillaan. Lapset ponnistelivat nuoruuteen ja aikuisuuteen hyvin erilaisista oloista. Toisten lapsuus oli onnellinen, kun taas toisille kasautui koettelemuksia. Köyhän maan jälleenrakentaminen vaati aikuisilta valtavasti työtä, sekä lapion varressa että oman pään sisällä. Joskus asiat olivat niin kipeitä, että aikuisenkin oli vaikea ymmärtää niitä saati pukea sanoiksi. Lapsi kuitenkin aistii aikuisten huolet - mutta myös sen hetken, kun heidän maailmansa oikeasti kohtaavat. Jälleenrakentajien lapset palaa laajojen alkuperäislähteiden, muisteluaineistojen ja ennen julkaisemattomien valokuvien myötä 1940- ja 1950-luvun Suomeen, joka oli monella tapaa lasten valtakunta. Vaikka voi ja sokeri olivat kortilla ja aikuiset kiinni töissään, pihat olivat täynnä leikkikavereita ja mahdollisuuksia seikkailuihin. Teos kuvaa elävästi, millaista oli olla lapsi sodasta toipuvassa Suomessa. Se myös osoittaa, kuinka lapsuus ja tarve ymmärtää omien vanhempien kokemuksia kulkevat mukana läpi elämän.