Vappu Kannas

Emily ei ole mystinen olento vaan lihaa ja verta, tehty samasta aineesta kuin me kaikki, mutta en voi olla miettimättä, kuvittelenko vain tuntevani hänet. Vuosi 1882, Amherst, Massachusetts. Emily Dickinson on kaupungin kummajainen, valkoisiin pukeutuva erakko, josta puhutaan jonkinlaisena runoilijanerona. Hänen elämänsä rajautuu perheen kotitaloon, jossa Lavinia-sisko varjelee hänen rauhaansa. Emily tuskin tapaa edes naapurissa asuvaa Austin-veljeään tai tämän vaimoa Susania, jonka kanssa hänellä on ollut erityinen side. Sitten paikkakunnalle saapuu nuori ja kaunis, kunnianhimoinen nainen, rouva Mabel Todd, joka kiinnostuu kaupungin omasta runoilijasta. Hän pyrkii Emilyn luo, ja tulee samalla kohdanneeksi Austinin. Näin kylvetään siemenet vuosien katkeralle kamppailulle siitä, kenelle runoilija Emily Dickinsonin perintö eniten kuuluu - ja kuka oikeastaan tunsi hänet. Herkkä, vahvatunnelmainen romaani herättää henkiin uraauurtavan runoilijan elämänpiirin. Todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin perustuvan teoksen huikaisevan kaunis, runollinen kieli näyttää maailman lukijalle niin kuin vain runoilija sen näkee.

Aamuisin en jaksaisi nousta sängystä, unet tulevat lähes joka yö ja toistavat aina samaa kaavaa: ystäväni kääntyy pois minusta, hän on ilkeä minulle, hän on jatkanut elämäänsä ja hänellä menee hyvin, mutta minä olen alkanut muistuttaa kuivahtanutta rusinaa surussani ja katkeruudessani. Ystävä muuttaa maailman ääriin, ja yhtäkkiä kaikki on lopullisesti toisin. Häntä ei enää ole, hän ei ole kaukana vain fyysisesti, vaan ihan kokonaan poissa. Mitä oikein tapahtui? Milloin lapsuudesta asti yhdessä kasvaneet ovat kääntyneet toisistaan poispäin ja lähteneet eri suuntiin? Miksi ystävä jätti? Suru ei hellitä vuosienkaan kuluttua. Ystävän hylkäämäksi tulleen kaipuu ja murhe on kuin rakastetun hylkäämän, tai enemmänkin. Auttaako menetykseen aika, kun toinen kuitenkin yhä elää, on olemassa kuin haamusärky, mutta hänestä ei tiedä enää mitään? Vappu Kannaksen herkkä ja melankolinen Kirjeitä Japaniin kysyy, miten voi muistaa omaa menneisyyttään oikein, kun osa itsestä on kadonnut. Mikä on totta, mikä kuviteltua?

Aina kun hän poistuu kotoaan, katseet ympäröivät häntä. Rosa on opettajatar, jumalanpelossa kasvatettu nuori nainen. Mutta hän on myös poikkeus, kummajainen: orpotyttö Ovambomaalta, jonka lähetyssaarnaajat ottivat hoiviinsa ja toivat Suomeen. Rosa kasvaa ankaran kasvattiäitinsä varjossa ja yrittää samalla keriä kasaan omaa tarinaansa. Kuka on hänen oikea äitinsä? Voiko hänellekin olla paikka tässä maailmassa? Vaikka Rosa on ujo ja arka, hän on henkisesti itsenäinen ihminen, jolla on vahva sisäinen maailma. Jopa kolkon ja syrjäisen ruukkikylän opettajattarena hän uskaltaa unelmoida jostain muusta: laulamisesta, kenties rakkaudesta. Vappu Kannaksen esikoisromaani perustuu löyhästi Rosa Clayn (1875-1959) elämänvaiheisiin Suomessa. Teos piirtää suurella herkkyydellä kuvaa poikkeuksellisesta naisesta, joka ponnistelee kertoakseen itse oman tarinansa. Se esittää painavia kysymyksiä kertomisen etiikasta, suomalaisuudesta ja identiteetistä.

"saisinpa kaikki sormenpäät takaisin,kaikki kosketukset, ratisevan hiekankämmeneninousi ja laski kun hengititkatson sisään hohtavaan pukuusihaluan pidellä sinua,haluan kertoa sinulle salaisuuksia"MORSIAN vie keskelle 1800-luvun romantiikkaa. Sen maisemissa on viehkeyttä ja tunnoissa kauhua. Eikä se katso asioitaan etäältä vaan kaiken omaan arkeemme välittäen ja takaisin. Runot tarkastelevat naista ratkaisevalla hetkellä mutta vajaavaltaiseksi haluttuna ja aisoissa pideltävänä. Tästä nousevat sen kirkkaus ja vapauttavuus, myötäelävyys ja älykkyys. Säkeet mittaavat 'morsian'-käsitettä puntarintarkasti, samalla kun etu- ja taka-alalla pysyy eletty kokemus. Väkevä kokoelma vihkii lukijan taikapiiriinsä jo ensiriveillään."mutta minä halusin kauniin punaisen puvun, halusin pukeutua/ liekehtivään auringonlaskuun sen sijaan minulle suositeltiin aamunkoittoa,/ se sopii paremmin väreihini olen autereinen rusoposkinen mutta sinertävä illan koitteessa. En ottanut/ kuuleviin korviin seurasin naisia jyrkänteeltä/ alas he putoilivat he olivat pudonneet, en ikinä oppinut minne, mutta he/ tippuivat kuin terävät kivet ja tajusin synnin palkka on ihana matka"