Veijo Holopainen

Lienetkö hyvä ystäväintutuksi tullut näin. Vai oletko ollut sitäkinkauan aikaa ennenkin. Nyt sen myöntää saan aikaan sinikellojenkun käyvät kukkimaan.

Ei se ole metsän määräeikä siellä puukaan väärä. Vaan se on paljon enemmän, sitä mitä ei voi käsittää.eikä se sinun omaksi jää, se vain avaa siivet ja lentääkun sillä on oma määränpää.

Valon leikki varjolla,kestää hetken aikaa. Kunnes aika tulee, valaista taivaan täydeltä,pyyhkiä kaikki varjot pois.

Tulet lävitseOlevan maailmanRakkautesi kohtaaKaiken pysähtyneen,liikkuvan.

Olet yössä palava lamppu, Päivällä auringonpaiste. Kun aika täynnä on, Loistat kirkkautta yhä. Annat valon hohtaa meille.

Olet kuin simpukankoteloAvautunut, syöty tyhjäksiKun kuoret kertovan sen mitä on jäänyt jäljelle. Etkä tiedä sitä pystytköparempaan vain odotat,että joku tulee ja korjaapois, viskaa takaisin mereen.

On mennyt sireenin kukkain aika, valkeiden ja sinipunertavain. Ei rikkoutunut kesän taika,eikä poistunut lämpöaalto lain. Oli hurmaava kukkien oma tuoksu,se kaikista hajuista erottui. Soi rännissä sadeveden juoksu,kunnes illaksi taas rauhoittui. Sadepisarat pensaan lehdillä ovat,saa aurinko ne kimaltamaan. Väreissä taivaan hehkuvat somat,kunnes tuuli käy niitä kuivaamaan.

Uskon valon tuomaan vapauteenuskotko sinäkin. Kun kaikki semitä näet herättyäsi on syntynyt pukeutunut valoksi. Valaisten koko huoneen kun kaihtimet ovat auki ilman keinovaloa. Vapaudessa se piirtää pitkiä varjoja maanpintaan. Kun taivaanranta on pilvetön kevään lyhdyt syttyvät. Yhtä on kaikkialla vain perhoset odottavat siivet supussa lähtökäskyä. Pääsevät vapauteen pian kun aurinko antaa valon voimia. Herättämällä lämmöllä kaikki mikä on luonnossa elollista.

Kaipaanko enemmänKeltaisena hehkuusyksyn valo,puiden lehdetMarraskuussa pimeyskaipaa joulun läheisyyttäkiirehtimäänValoa sydämeenhehkumaan talven pakkasessaKun olet luonaniminulla lämmin on

Jos uusi päivä tulisi,parempana päivän tään. Maisema mieleen sulaisi,sen iloiten kaiken nään. Ei avaudu päivät uudet,auringon kiertämättä. Yön hetket kuin ikuisuudet,kaikesta tietämättä. Luotan vain siihen mitä nään, kauniimpaa on että,kertokoon kuva kaiken tään, kauneus yllä vettä. Se järvenpinnasta heijastuu,kun ilta taas yöksi laskeutuu.

Rannan huilut soittaa, oksistoissa puun. Uusi aamu koittaa, hymyyn saapi suun. Kesän kaunein hetki, vedet ilakoi. Niityn kukka retki, perhot karkeloi. Tässä hiljaa kuljen, hehkuu luonto tää. Kuvan mieleen suljen, muisto siitä jää.

Hetket asettuneet talven omaksi, sinä tunnet sen ilman rytmin muutosta. Huomaat kaiken muunkin, valkean hangen, huurteiset puut jotka ovat pakkasen kourissa. Kun kuljet rantatietä, ympärillä hiljaisuus odottava kosketeltavana. Saa pysähtymään hetkeksi. Katsomaan kuinka kaikki on haurasta, melkein särkyvää. Tulematta lähemmäksi enää, käden kosketeltavaksi kun olet jo talven syleilyssä kokonaan.

Valkea höyhen rantavedessäOn soinut lintujen laulu rannoilla vesien yllä, äärillä koko maan, nyt jo hiljennyt on. Kurkiaurat menneet pois lähestyvän talven alta. Jättivät jälkeen kesän kaipuun , rakkauden, valkean höyhenen rantaveteen. Saivat aikaan ilon ja odotuksen yli syksyn ja talven kestävän. Kevään taas saapuessa uudistavana, viimein kuulaudessa kajahtaa. Kurkien soitto kun aika täysi on kun aurinko tienoota lämmittää.

Haluaisin antaa sinulle runokirjan jota juuri painetaan. Jossa kannen kuviakaan ei vielä ole. Sellaisen jota voi seurata ja havaita sen todeksi ennen kuin mustekaan on kuivunut. Jossa sanat olisivat totta, puhtaan viattomia kuin pieni lapsi, opittuaan ymmärtämään muutamia sanoja kuin; rakastan sinua. Yhtä vilpitön haluaisin minäkin olla.

Kevään valosta jo aavistus, vielä matalalta täyteläinen loiste. En tahtoisi palata enää pimeään kun vain saisin pidellä kädestäsi. Istua vierelläsi ja nähdä samojen kesien yli, ajatuskin siitä se kantaa kylmän hauraan keskellä. Se koskettaa tätäkin päivää kuin lämmin käden ojennus. Kun kukaan ei kävele ulkona, eikä tule kylään.

Kun kaikki on sanottu kirjoitettu muistiin paperille. Mitä voisi enää kertoa tavalla jotta tulisit ymmärretyksi. Jotta tarinat eläisivät täysin uudella tavalla kuin jo aikaisemmin luetut. Että totuus kertoisi tapahtumat nöyrästi tai fiktiivisesti niin kuin tunnet niiden olevan.

Kun ilo ja toivo saavat yhtä aikaa vallan, täyttävät sinun mielesi syvällä sinussa sisälläsi. Sinä kaipaat jotakin, jotakin enemmän, tuttua ääntä, sanoja. Katsetta joka kertoo kaiken, rakkautta joka vaikuttaa meissä, ilma jota hengität. Kesän haalistuneita tuoksuja, sitä voimaa joka kantaa alkavan syksyn yli pitemmälle, paljon pitemmälle.

Nämä runot olen julkaissut Fb:ssä. Näissä on kuvattu sydämeni syvimpiä tuntoja rehellisesti ja vilpittömästi kaipauksella ja rakkaudella. Mielestäni ne ovat osittain elettyjä tarinoita ja luonnon monimuotoista kauneutta ylistäviä. Sydämeltä sydämelle tapahtuvaa liikettä poispäin ja takaisin, etsien tietä totuuteen ja elämään. Raamatunkin sitaatteja.