Veikko Räisänen

Veikko Räisäsen 11. kirja Jokijärvi ja Aukusti kertoo nimensä mukaisesti Jokijärvestä 1840-luvulta lähelle toisen maailmansodan syttymistä. Kylän tapahtumiin kietoutuu myös 1869 raskaiden nälkävuosien jälkeen syntyneen Aukustin elämäntarina. Räisänen antaa aikalaisten itse kertoa elämästään tuon ajan eri lehtiin Jokijärveltä lähetetyissä kirjeissä. Ne antavat realistisen kuvan tuon ajan maaseudun elämästä, joka ei suinkaan ole ollut ruusuilla tanssimista. Nälkä ja kylmä on ollut lähes jokapäiväinen vieras eikä ilon aiheita juuri ole ollut, kuin ehkä seurapirtin eteisessä nuorten kuiskutellessa. Räisäsen teksti on sujuvaa ja vaikka aihe on hengenvakava, niin huumoriakin löytyy ja myös kyyneleet silmiin nostavaa surua ja liikutuksen aihetta. Kirjoittaja on saanut henkilönsä sulautumaan historian suureen kulkuun niin kuin pitääkin: itsehän he historiansa tekivätkin. Rakkaat ihmiset kulkevat aina mukanamme; muistoissamme, ajatuksissamme ja sydämissämme säilyvät tärkeimmät ja arvokkaimmat asiat. Omistan tämän kirjan kaikille heille.

"Varjoista valoon" on Veikko Räisäsen 10. kirja. Omaelämäkerrallisen kirjasarjan viidennessä osassa Räisänen käy läpi vuodet 1992 - 1996. Lukijoille jo tutuksi tulleella mukaansa tempaavalla ja humoristisella tyylillä kirjoittava Räisänen luo eletyistä vuosista uskottavan ja helppolukuisen kuvan. Kirjassa eletään 90 -luvun pahimman laman aikaa ja Damokleen miekka heiluu uhkaavasti myös kirjoittajan yllä. Välillä vastustaa muutoinkin kovasti ja itkettää, mutta sitten taas kohta kaikki luistaa ja nauru pyrkii esiin. Myös ihmissuhteissa on kitkaa, joka purkautuu esiin etovina tunteina. Räisäsen tekstissä on vahvasti mukana ympäröivä maailma ja Suuri Luonto, joka armahtaa ja lohduttaa oikealta polulta eksyviä elämänpolun kulkijoita.

Veikko Räisäsen 8. romaani Talo kertoo vuosista 1981 1983 ja on omaelämäkerrallinen ja suoraa jatkoa hänen aiemmille, vuosina 2006 ja 2008 ilmestyneille romaaneilleen Rakastunut mittamies ja Hätätilan aikaan. Kirjassaan Räisänen kertoo Inkerin ja Veikon elämästä niin kuin se on ollutkin. Nuoripari pyrkii elämässään eteenpäin ja onnistuukin siinä. Ainakin osittain, sillä elämä ei anna heidänkään jäädä osattomiksi vastuksista, jotka koskettavat jokaista ihmistä jossain elämänvaiheessa. Välillä ottaa lujille ja itkettää. Sitten helpottaa ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta ja onni kukoistaa. Sitten koittaa suuren muutoksen aika. Räisäsen teksti on helppolukuista, mutta silti täynnä vivahteikasta elämänkokemusta ja huumoria. Tekstistä välittyy tunne, että elämä on annettu elämistä varten eikä virheiltä voi välttyä kukaan. Sillä sehän on niin inhimillistä. Ja kaiken kietoo hellään vaippaansa ympäröivä luonto.

Novellikokoelma Jättiläinen on Veikko Räisäsen seitsemäs teos. Räisäsen novelleissa ihminen ja luonto kulkevat käsi kädessä. Lähellemme tulevat perusasiat, syntymä ja kuolema, toivo ja epätoivo, mutta myös kaiken voittava ystävyys ja anteeksianto. Viimeisenä jäljelle jää usko siihen, että elämä on kaikista vastuksista huolimatta elämisen arvoista. Jättiläisen sivuilta välittyvät eteemme monet henkilöhahmot, joiden tarinat Räisänen kertoo mukaansatempaavasti ja rehevin sanankääntein. Novelleista välittyy myös tunne: ei niin suurta surua, ettei mukaan mahdu pikkuriikkisen iloakin. Pienikin voi olla suurta: "Kaunotar tunsi sen ensin; Suvituuli hipaisi sen poskioksaa ja kohta se tuntui kaikkialla metsässä raskaasti henkäilevänä ilon ja vapauden tuulena."

Veikko Räisäsen viides romaani on koskettava ja tavallisuudesta poikkeava tarina teini-iän kynnyksellä hyväksikäytetystä Lahjasta. Räisänen kuvaa hyvän ja pahan ikuista taistelua hyytävän jännittävästi, välillä taas hellästi osapuolia ymmärtäen. Ensimmäisen kiven heittäjän oikeutusta on loppujen lopuksi niin kovin vaikea löytää. Kirjan sivuilta välittyy hienolla tavalla elämän raadollisuus. Myös maailma, jota emme ehkä usko olevan olemassakaan. Kirjassa toivo ja epätoivo, suru ja ilo löytävät lopulta oman paikkansa. Lukijalle välittyy kaikesta huolimatta toivo paremmasta huomisesta. Maailma on sittenkin ihmiselle se paras paikka. Suuri luonto on välillä uhkaava, lopuksi se armahtaa ja suojelee.

Olin pääsemässä oikean elämän alkuun. Heti koulun jälkeen yhtiöstä saamani vakituinen työpaikka tuntui mukavalta. Vaikka olinkin ollut yhtiössä vasta muutaman kuukauden, tiesin pystyväni hoitamaan minulle annetut tehtävät. Hiljainen ja syrjäänvetäytyvä luonteeni ei tulisi sen esteeksi. Sisälläni asui päättäväisyys ja sitkeys, jota ei minua tuntematon ihminen huomaa. Paineensietokykyni oli hyvä, eikä hermoissanikaan ollut mitään vikaa. Lisäksi pystyin omaksumaan uusia asioita helposti ja osasin suodattaa siitä kaiken turhan pois...