Ville Jalovaara

Itsenäisyyspäivänä 1941 Iso-Britannian pääministeri Winston Churchill tiputti uutispommin ja julisti Suomelle sodan tukeakseen liittolaistaan Neuvostoliittoa. Kolme vuotta myöhemmin Britanniasta tuli Suomen rauhansopimuksen osapuoli. Lokakuussa 1944 Helsinkiin saapui kommodori Francis Howien johtama pieni upseeriryhmä osaksi neuvostoliittolaisen kenraalieversti Zdanovin johtamaa Liittoutuneiden valvontakomissiota. Valvontakomission brittiläinen osasto yritti pitää kiinni omista periaatteistaan, mutta joutui jatkuvasti tasapainottelemaan Lontoon käskyjen ja Neuvostoliiton painostuksen alla. Sodanjälkeisessä Suomessa valvontakomissiosta muodostui salaperäinen ja jännitteinen suurvaltasuhteiden näyttämö, jossa britit ja neuvostoliittolaiset väänsivät kättä vallasta ja samalla Suomen kohtalosta. Historiantutkija Ville Jalovaara kuvaa teoksessaan tuorein silmin tämän vaietun luvun Suomen historiassa.

Suomen laivaston lippulaiva, panssarilaiva Ilmarinen, upposi ajettuaan miinaan Utön edustalla 13. syyskuuta 1941. Aluksen mukana menehtyi 271 miestä, ja tragedia salattiin Mannerheimin määräyksestä syksyyn 1945 asti. Ilmarisen kohtaloksi koitui hätäisesti valmisteltu suomalais-saksalainen harhautusoperaatio Nordwind, jonka tarkoitus oli saada puna-armeija uskomaan että saksalaiset aikoivat nousta maihin Viron Hiidenmaalle ja Saarenmaalle yhtä aikaa eri ilmansuunnista. Yhteiseen merioperaatioon osallistui myös suomalaisia aluksia. Ville Jalovaaran Ilmarinen 1941 kertoo ennennäkemättömällä tarkkuudella ja aiemmin tutkimattomien arkistoaineistojen pohjalta operaatio Nordwindin vaiheista, Suomen ja Saksan liittolaissuhteiden jännitteistä sekä uppoavan panssarilaivan miehistön kohtalosta pimeällä Itämerellä. Ville Jalovaara on Turun ja Helsingin yliopistojen dosentti, jonka aiemmin ilmestyneitä historiateoksia ovat mm. Helsinki 1944 ja Stalinin marionetit?.

Miksi Neuvostoliiton suurhyökkäys Helsinkiin epäonnistui? Helsinkiläiset viettivät 6. helmikuuta 1944 talvista sunnuntai-iltaa, kun kaupungin sireenit alkoivat soida ilmahälytyksen merkiksi. Stalin oli määrännyt Neuvostoliiton ilmavoimat aloittamaan massiivisen pommituskampanjan, jonka tarkoitus oli pakottaa Suomi irti sodasta Kremlin sanelemilla ehdoilla. Pian maan pääkaupungista olisivat jäljellä vain rauniot. Stalinin suunnitelma ei kuitenkaan onnistunut. Moni suurkaupunki tuhoutui lähes kokonaan toisen maailmansodan valtavissa pommituksissa, mutta Helsinki pelastui vastoin kaikkia odotuksia. Miten pääkaupunki oikein selvisi siihen kohdistuneesta massiivisesta hyökkäyksestä? Historiantutkija Ville Jalovaara palaa sota-arkistojen alkuperäislähteille ja kertoo ennennäkemättömällä tarkkuudella, mitä Suomen kohtalonviikkoina tapahtui - niin vallan saleissa ja pommisuojissa kuin ilmatorjuntatykeillä ja yöhävittäjien tukikohdassa.

Suomi oli itsenäistynyt 1917, mutta itäraja oli pitkään levoton. Maanviljelysneuvos Uuno Branderin visio sata vuotta sitten oli vakauttaa raja lähentämällä nuoren tasavallan rajaseutuja muuhun Suomeen. Tätä varten hän käynnisti keväällä 1923 maatalous- ja sosiaalipolitikan keinoin tehtävän rajaseututyön. Sen tavoite oli lujittaa kansallista yhtenäisyyttä parantamalla syrjäseutujen olosuhteita. Kun talvisota alkoi, nähtiin tulokset: rajan väestö koki maan puolustamisen arvoiseksi. Ville Jalovaaran tutkimus piirtää kokonaiskuvan järjestöpohjaisen rajaseututyön historiasta mukana olleiden ihmisten ja yhteiskunnallisten vaikuttajien näkökulmasta.

Rovaniemeltä matkaan lähtenyt linja-auto lähestyi 4.7.1943 aamuyöllä Inarin Laanilaa, kun helvetti repesi ympärillä. Tien varressa väijyksissä olleet partisaanit alkoivat tulittaa bussia konepistooleilla ja räjäyttivät edessä olevan sillan. Kaikki uskoivat loppunsa tulleen. Piispa Yrjö Wallinmaa menehtyi Suomen tunnetuimmassa partisaani-iskussa. Miksi hänet surmattiin? Oliko isku kohdistettu Suomen luterilaisen kirkon johtoa vastaan? Vankkaan arkistoaineistoon pohjautuva dosentti Ville Jalovaaran teos Piispa Wallinmaan surma piirtää tarkan kuvan tapahtumien etenemisestä ja vastaa tähän edelleen monia Lapissa askarruttavaan kysymykseen. Neuvostopartisaanit tekivät jatkosodan aikana kymmeniä hyökkäyksiä suomalaisiin siviilikohteisiin. Iskuissa surmattiin lähes kaksisataa siviiliä, ja ne aiheuttivat suurta pelkoa ja epävarmuutta rajaseuduilla. Sodanjälkeisessä Suomessa iskut olivat tabu, joka murtui vasta Neuvostoliiton kaatumisen myötä.

Rovaniemeltä matkaan lähtenyt linja-auto lähestyi 4.7.1943 aamuyöllä Inarin Laanilaa, kun helvetti repesi ympärillä. Tien varressa väijyksissä olleet partisaanit alkoivat tulittaa bussia konepistooleilla ja räjäyttivät edessä olevan sillan. Kaikki uskoivat loppunsa tulleen. Piispa Yrjö Wallinmaa menehtyi Suomen tunnetuimmassa partisaani-iskussa. Miksi hänet surmattiin? Oliko isku kohdistettu Suomen luterilaisen kirkon johtoa vastaan? Vankkaan arkistoaineistoon pohjautuva dosentti Ville Jalovaaran teos Piispa Wallinmaan surma piirtää tarkan kuvan tapahtumien etenemisestä ja vastaa tähän edelleen monia Lapissa askarruttavaan kysymykseen. Neuvostopartisaanit tekivät jatkosodan aikana kymmeniä hyökkäyksiä suomalaisiin siviilikohteisiin. Iskuissa surmattiin lähes kaksisataa siviiliä, ja ne aiheuttivat suurta pelkoa ja epävarmuutta rajaseuduilla. Sodanjälkeisessä Suomessa iskut olivat tabu, joka murtui vasta Neuvostoliiton kaatumisen myötä.

Ville Jalovaaran helmikuussa 2007 ilmestynyt väitöskirja Kirkko, Kekkonen ja kommunismi poliittisina kriisivuosina 1958-1962 nostatti ilmestyessään tiedotusvälineissä ja historia-alan aikakauskirjoissa vilkkaan keskustelun. Tarve kirkon poliittisten suhteiden jatkotutkimukselle kylmän sodan myöhemmiltä vuosikymmeniltä kävi ilmeiseksi. Erityisesti kaivattiin vastausta siihen, kuinka pitkään Suomessa jatkui ennen toista maailmansotaa omaksuttu uskonnollissävytteinen antikommunistinen perinne? Ville Jalovaaran väitöskirjan jatko-osassa Kirkko, Kekkonen ja politiikka 1962-1982 pyritään antamaan tähän kysymykseen vastaus. Tutkimuksessa tarkastellaan, mikä oli Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispojen ja Kotimaa-lehden suhde suomalaisiin poliittisiin vallankäyttäjiin presidentti Urho Kekkosen presidenttikauden kahtena viimeisenä vuosikymmenenä. Vastauksen saa muun muassa kysymys, miksi piispat kielsivät Richard Wurmbrandia puhumasta Neuvostoliiton uskontovainoista Suomen kirkoissa 1975. Tutkimuksen lopussa luodaan silmäys vuoden 1982 merkittäviin presidentinvaaleihin ja arvioidaan miten kirkon piirissä suhtauduttiin Kekkosen pitkään valtakauden päättymiseen ja Mauno Koiviston valintaan presidentiksi.

Suomen poliittisen historian tutkimuksessa kestosuosikin paikkaa ovat kylmän sodan päättymisen jälkeen pitäneet syksyn 1958 yöpakkaset sekä vuoden 1961 noottikriisi. Ville Jalovaaran väitöskirjassa lähestytään tätä poliittisen historian taitekohtaa Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulmasta. Tutkimus tuo uusia ulottuvuuksia sekä aikakauden poliittisen historian että kirkkohistorian tutkimukseen. Jalovaara tarkastelee piispojen ja Kotimaa-lehden kannanottojen valossa, mikä oli kirkon suhde vuoden 1958 eduskuntavaalit voittaneeseen äärivasemmistoon ja vuoden 1962 presidentinvaaleissa jatkokaudelle tähdänneeseen Urho Kekkoseen. Tutkimuksessa pyritään löytämään Suomen kirkolle paikka kylmän sodan kansainvälisessä ideologisessa konfliktissa, jossa uskonnolla oli keskeinen rooli niin idässä kuin lännessä.