Yrjö Kaukiainen

Vessel traffic and commodity flows expanded at a remarkable pace from the 1750s to the late 1780s, making maritime trade one of the most dynamic sectors of the international economy in an era otherwise marked by slow growth. This study offers a comprehensive overview of late eighteenth-century shipping and maritime trade in the Baltic Sea region. Drawing on extensive and systematically analysed empirical material, it provides new quantitative and interpretative insights into the structure and development of Baltic maritime trade. At the heart of this trade was the export of primary products and raw materials from the eastern Baltic regions to the more economically advanced countries of western Europe, notably the Dutch Republic, western Germany, and especially Britain. The book will be of particular interest to scholars and students of maritime and economic history, early modern trade, and European economic development, as well as to all readers interested in the historical foundations of industrialisation and international trade.

Aarrelaivat ja harhatulet vie lukijan 1700-luvun Turunmaan saaristoon, rannikkorosvojen ja aarrelaivojen aikaan. Purjelaivojen haaksirikkoja sattui usein, mutta laivojen lasti onnistuttiin monesti pelastamaan paikallisen rannikkoväestön avulla. Jos perimätietoa on uskominen, kaikki eivät kuitenkaan tyytyneet pelkkiin pelastustoimiin. Saaristolaiset harjoittivat yleisesti hylkyjen ryöstelyä ja heidän väitetään houkutelleen tahallaan laivoja karikoille polttamalla Utön majakkaa jäljitteleviä harhatulia. Tarinat merimiesten murhista ja hylkyryöstöillä rikastuneista rannikon asukkaista jäivät elämään sitkeästi paikallisissa kertomuksissa. Mitä saaristossa todella tapahtui, ja mikä oli haaksirikkoutuneiden laivojen lastin kohtalo? Yrjö Kaukiainen on merihistorioitsija ja Euroopan historian emeritusprofessori.

Vuosien 1700 ja 1850 välillä Euroopan hallitsijat käyttivät valtavia summia mahtavien rakennusten pystyttämiseen, eikä suurvalta Venäjä ollut poikkeus. Jo keisarinna Elisabetin aikana maassa rakennettiin palatseja kahden Versaillesn edestä. Mahtirakentaminen näkyi myös Venäjään liitetyssä Kaakkois-Suomessa, josta tuli ensimmäiseen maailmansotaan asti lähes kaikki Pietarin rakentamiseen tarvittu graniitti. Pietarin lukuisat kadut, kanavat, sillat samoin kuin Iisakin kirkon toista sataa pylvästä tai maailman suurin, Aleksanteri I:n kunniaksi pystytetty monoliitti ovat suomalaista, Virolahdelta louhittua punagraniittia. Rakennushankkeet kertovat havainnollisesti ajasta, jolloin raskas työ oli koneiden sijasta lihasvoiman, vipujen ja taljojen varassa. Punaiset pilarit suomalainen graniitti tsaarien Pietarissa on elävä aikamatka keisarillisen pääkaupungin historiaan. Teos on runsaasti kuvitettu alkuperäisillä louhintaa ja rakennustöitä kuvaavilla piirroksilla.