Jouko Niemelä

Kirjailija Jouko Niemelä on kotoisin Alavuden Sulkavankylästä. Hän on suorittanut filosofian maisterin tutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineenaan Suomen ja pohjoismaiden historia. Niemelällä on myös ekonomin tutkinto Helsingin kauppa-korkeakoulusta. Jouko Niemelältä on aikaisemmin ilmestynyt seuraavat teokset: Alavuden Sulkavankylän historia 1999, Alavuden Sulkavankylän historia 2001 (täydennetty ja laajennettu painos), Alavuden Sapsalamminkylän talonhaltijat 2002, Alavuden talonhaltijat 2005, Suomen sodan aika 1808 – 1809 Alavudella Etelä-Pohjanmaalla 2015, Seinäjokivarren asutus 2015 ja Virtain Kurjenkylän varhaishistoria 2021. Sulkavankylän murteella on aikaisemmin kirjoittanut artikkelin Maija-Liisa Pyylampi o.s. Äijälä Helsingin Eteläpohjalaiset ry:n Plari-lehdessä vuonna 2024. Muita artikkeleita tai kirjoja Sulkavankylän murteella ei ole tiedossa. Alavuden Sydänmaankylän murteella on kirjoittanut vuonna 1903 opettaja Lempi Ruismäki. Kirjoitus on ilmestynyt Suomen kansan murrekirjassa I-II vuonna 1992. Filosofian kandidaatti Jussi Laurosela on tehnyt vuonna 1913 väitöskirjan: Foneettinen tutkimus Etelä-Pohjanmaan murteesta I konsonantit. Siinä on käsitelty Alavuden murretta, muttei ole erikseen käsitelty Sulkavankylän puheenpartta. Lauroselan mukaan on tehty ainakin yksi kylämurretutkimus. Se on Virtain Kurjenkylästä, joka on ollut Etelä-Pohjanmaan ja Ylä-Satakunnan rajalla. Mielenkiintoinen Sulkavankylän murteen piirre on virolaisuus. Inessiivin pääte -sa tai -sä on molemmissa poissa. Esimerkiksi sanotaan tallis. Myös genetiivin pääte -n puuttuu molemmissa. Esimerkiksi sanotaan sängy lairalla eikä sängyn lairalla. Viron kielessä on usein diftongien (kaksoisääntiöiden), kuten esimerkiksi au, ou, au, sijalla pitkä vokaali aa, oo, aa, kuten usein Sulkavankylässäkin, jossa sanottiin koolus (ei koulussa eikä koulus) aivan kuten Virossakin. Henkilönimen lopussa on Suomessa usein –nen, mutta Virossa vain –ne, kuten Sulkavankylässäkin. Virolainen sanoo soomlane ja sulkavankyläläinen soomalaane ja myäs esimerkiksi koivulaane. Muitakin virolaisuuksia esiintyy Sulkavankylän murteessa, kuten koko Etelä-Pohjanmaankin murrealueelta, mutta se vaatii lisätutkimista.

Kirjan alkuosa käsittelee kivi- ja pronssikautta sekä rautakauden alkua. Tässä osassa on laajat koko Suomea koskevat katsaukset, jotka perustuvat viimeisimpiin arkeologisiin tutkimuksiin. Tämä on myös viimeisin Suomen kivi- ja pronssikauden sekä rautakauden alun historia. . Saamelaisaikaa ja erityisesti eräkautta on selvitetty poikkeksellisen seikkaperäisesti. Kurjenkylän ja Alavuden Sapsalamminkylän saamelaisilla on ollut vilkkaat yhteydet toistensa kanssa. Eräkaudella ennen 1500-luvun puoliväliä kylä oli yläsatakuntalaisten, lähinnä lempääläisten, vesilahtelaisten ja pirkkalalaisten hallinnassa. Tämän jälkeen kylään tekivät kalastus- ja muita nautintamatkoja kangasalalaiset, oriveteläiset ja hämeenkyröläiset. Lopulta Kurjenkylä tuli vielä Etelä-Pohjanmaan vanhimpien asutusten nautinta-alueeksi. Näitä olivat jalasjärveläiset, nurmolaiset ja ilmajokiset. Kylä tuli ensimmäisten talojen perustamisesta lähtien noin vuodesta 1590 Ilmajoen Alavudenkylän Sapsalammin yhteyteen ja Seinäjoenkylään se liitettiin 1614 ja pysyi siinä vuoteen 1776 saakka, jolloin se liitettiin Alavuden Peräseinäjoenkylään Haapaluomankylän kanssa. Tämä Peräseinäjoenkylä (siis Kurjenkylä mukana) liitettiin vuonna 1798 Kuortaneen pitäjään. Vuonna 1829 Kurjenkylä erotettiin Peräseinäjoenkylästä omaksi kyläkseen Kuortaneen pitäjässä ja vuonna 1839 se liitettiin Virtaihin. Kirkollisesti Kurjenkylä liitettiin vuonna 1812 Virtain kappeliin. Sitä ennen se oli kuulunut Ilmajoen seurakuntaan. Kirjassa on runsaasti tietoja Kurjenkylän pohjalaisista naapuripitäjistä ja -kylistä, etenkin Peräseinäjoesta ja Alavudesta.. Eräkauden yhteydessä on kerrottu Vesilahden Laukon kartanon Kurkien merkityksestä kylälle. Kurjenkylähän on Suomen viimeisen katolisen piispan Arvid Kurjen nimikkokylä. Eräkauden taloudesta: metsästyksestä, kalastuksesta ja kaskiviljelystä, on kirjassa hyvät tiedot. Kurjenkylän omista hautausmaista ja ruumiiden kuljetuksesta sekä kirkkomatkoista, aina Isoonkyröön saakka, on kirjassa oma lukunsa. Kylän vanhimmat talot ovat Kurki (1590), Leppänen (1590), Seinäjärvi (1690) ja Heikkilä (1706). Kirja sisältää näiden ja kylän 15 nuoremman kantatilan perustamiset ja talonhaltijat haltiusaikoineen sekä heidän sukuperätietonsa. Mukaan on otettu monet Kurjenkylän asutuksesta kertovat tarinat. Kylällä on ollut monipuoliset yhteydet Alavuden Sapsalamminkylään, joten siitä on kirjassa runsaasti historiallista tietoa. Suomen sodasta on yleiskuvaus ja sen aika on selvitetty kyläläisten henkilökohtaisten kokemusten kautta. Sodasta ja asutuksesta kertovat tiedot on saatu Väinö Tuomaalan Etelä-Pohjanmaan maakuntaliiton sihteerinä tekemistä haastatteluista. Toisena lähteenä on käytetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pitäjänkortistoja, joihin ovat keränneet muisteluksia Kurjenkylästä monet henkilöt. Muistelusten kautta on myös kerrottu kylän kulttuuriperinnöstä, joka on paljolti yhteistä Kihniön ja Parkanon kanssa. Kirjan alussa ja lopussa on selvitykset kylän kirkollisesta ja maallisesta hallinnosta sekä niiden kehityksestä. Kirja on sidottu ja kovakantinen. Kannet ovat moniväriset. Sivumäärä on 144. Etukannessa on Kurki-suvun vaakuna, jonka on toteuttanut vuodelta 1425 olevan Niclis Kurcken sinetin pohjalta Suomen ykkösheraldikko Reijo Helläkoski. Takakannessa on Suomen viimeisen katolisen piispan Arvid Kurjen (1510 - 1522) Reijo Helläkosken tekemä vaakuna. Kurjenkylähän on Piispa Arvid Kurjen nimikkokylä. Teoksen kirjoittaja Jouko Niemelä on kotoisin Kurjenkylän naapurista Alavuden Sulkavankylästä. Hän on suorittanut filosofian maisterin tutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineenaan Suomen ja pohjoismaiden historia. Kirjoittajalla on myös ekonomin tutkinto Helsingin kauppakorkeakoulusta.

Seinäjokivarsi käsittää Seinäjoen, Peräseinäjoen ja Virtain Kurjenkylän. Peräseinäjoessa on luonnollisesti myös mukana Haapaluomankylä, josta vedet virtaavat Nurmonjokea pitkin Lapuanjokeen. Kirjan keskeistä antia on Seinäjokivarren eränkäyntiajan historia, mikä on selvitetty tiloittain. Eränkävijöitä oli Lempäälästä ja Etelä-Hämeenkyröstä saakka. Toinen tärkeä anti on selvitys Seinäjokivarren tilojen perustamisista ja talonhaltijoista vuosilta 15461808. Kurjenkylän ja Haapaluomankylän osalta talonhaltijat on selvitetty vuoteen 1829 saakka. Alueen saamelaisistakin on nyt ensimmäisen kerran tehty selvitys. Kirjassa on poikkeuksellisen laaja johdanto, mikä antaa yleiskuvan Etelä-Pohjanmaan asutusreiteistä ja hallinnosta 1300-luvun lopulle saakka. Johdannossa on myös selvitetty Etelä-Pohjanmaan rautakauden lopun vuosien 600850 väestön koostuminen ja sen kato sekä Vöyrin Mäkpään Käldamäen ja Orismalassa lähellä Isonkyrön ja Ylistaron rajaa olevan Levänluhdan suohautojen synty. Kirjan on kirjoittanut alkuaan eteläpohjalainen Jouko Niemelä, joka opiskelee Suomen ja Pohjoismaiden historiaa Helsingin yliopistossa.

Kirjan tärkein anti on luoda kuva ja käsitys siitä, kuinka Etelä-Pohjanmaalla Alavuden talonpojat ja muu rahvas kokivat venäläisten läsnäolon Suomen sodan aikana. Kirjassa kerrotaan yksityiskohtaisesti talonpoikien ja venäläisten sotilaiden kohtaamiset. Ne olivat ryöstöjä, jopa tappojakin, mutta myös rauhallisia kohtaamisia, Kohtaamiset tapahtuivat paljolti myös pakopaikoilla metsissä ja tiettömien nevojen takana. Jokaisella talolla oli omat pakopaikkansa. Näistä ei ole aikaisemmin juuri kirjoitettu mistään Suomesta. Sapsalamminkylä koki erityisen kovan kohtalon, johon maaherra Vanbergkin joutui puuttumaan. Kyläläisten muistoissa puhutaan kylän tuhoamisesta, mutta joka tapauksessa se oli katastrofi asukkaille. Kirjassa tuodaan taloittain ja henkilöittäin esille talonpoikain venäläisten sotilaitten ryöstöissä kärsimät vahingot. Melkein joka talo ryöstettiin ja vahigot olivat valtavat. Myös elintarvikkeiden ja rehun ylisuuret pakkoluovutukset Venäjän armeijalle käydään taloittain läpi. Pohjanmaan ja Vaasan rykmenttien taisteluihin osallistuminen ja kohtalo käsitellään myöskin tässä kirjassa. Esitellään myös Runebergin Sotavanhus-runon esikuvana ollut sotamies Antti Moabinpoika Bohm. Kirjassa on mielenkiintoinen kuvaus vääpeli Rothin tuhopartion retkestä Ilmajoelta Seinäjoen, Peräseinäjoen, Alavuden Peräkylän ja Virtain kautta Ruovedelle, missä he tekivät suuresti sodan kulkuun vaikuttavat tihutyöt. Sodan kauheudet huipentuivat syksyllä 1808 punatautiepidemiassa, kun ihmiset palailivat pakopaikoistaan metsistä. Epidemia tappoi Alavudella syyskuussa 115 henkeä ja koko vuonna 1808 213.